Part 20

Revolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta ikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä ja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen kantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa Jerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä kuulasateelta.

Surmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen kohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi sirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti ratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan, kiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän hevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti Harrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin sujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla Jerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti.

Kaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta eteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä vastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen tipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan pillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi Billyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla.

Ennenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry vääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa veden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden hurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa. Harrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten hänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen, voitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin verta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se tuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän vain nautti taistelun hurjuudesta.

Mutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän retkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä kaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry vielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen?

Ei; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä valuvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman ruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen.

»Hän on kuollut!» huohotti Nancy.

Hän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen jyrkästi kuin väkevän käden ote.

»Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!»

»Mutta hän on kuollut!»

»Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?»

Mikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä. Hän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen silmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama huimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa, kiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen edellisenä iltana.

Sortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi istumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä nuokkuessa rinnalla.

»Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani».

XLIV luku

Maailman harjalla

»Mihin?» tiedusti Nancy, ihmetellen itsekseen sitä, että hän alistui toisen määräykseen, pitäen sitä niin kovin luonnollisena seikkana. Kenties se johtui siitä, että Jerry esiintyi niin empimättä, niin lujan varmasti.

»Ensiksi tuonne ylös. Sitten katselen maailmaa ja ratkaisen, minne lähdemme.»

Tyttö katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Korkealle heidän yläpuolelleen kohoavan tasalakisen vuoren huippu kylpi aamuruskon hohteessa, vaikka alemmat paikat olivat vielä hämärän peitossa. Ja Nancy Scovil ojensi molemmat kätensä sinne päin. Hän kannusti ratsuaan ja yhdessä he rinnakkain laskettivat sitä päämäärää kohti. Heidän ratsunsa olivat likomärät hiestä, kun he yhtaikaa ne seisauttivat.

Heistä tuntui kuin he olisivat olleet maailman harjalla. Heidän vuorensa, oli korkeampi kuin mikään muu silmänkantamissa. Kaukana, hyvin kaukana näkyi sinertäviä, utuisia harjanteita, joita aamurusko ei vielä hiponut. Heidän ympärillänsä vietti maa alaspäin jyrkkinä kallioina ja säröreunaisina rotkoina. Se oli jättiläisiä varten luotua seutua. Siinä ei ollut merkkiäkään ihmisestä.

Ja heidän kasvoihinsa puhalsi uskomattoman pirteä ja raikas tuuli.

* * * * *

Heidän entiset elämänsä olivat heidän takanansa ja alapuolellansa. Pää riipuksissa ratsasti John Scovil horjuvalla hevosellaan pitkän yöllisen retkensä viimeistä taivalta. Ja hänen mielessänsä pyöri vain yksi ajatus — päästä pois tästä mielipuolien maasta.

Lähempänä heitä oli Numero Kymmenen, jonka kolhitut asukkaat nukkuivat katkonaista unta. Vain Bud Levine yksin oli rauhallinen, sillä hän oli vierittänyt niskoiltansa raskaan taakan, lähettänyt toisten vaivaksi polttavaa ristiä muistuttavan rasituksen nostattamaan toisia miehiä sotajalalle. Mutta muualla kaupungissa nukkuivat miehet päät ruhjottuina ja ruumiit hellinä, purren hampaitansa ja uneksien otteluista, voitoista ja murtuvista luista. Ja vankikopissa nukkuivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete vierekkäin kovan kiven painaessa heidän kylkiänsä ohuiden huopien lävitse.

Seurueesta, joka keskiyöllä oli niin hilpeästi lähtenyt matkalle ja johon kuuluivat Jerry ja Nan ja Scovil ja Punainen ja Pete, oli tässä jäännös.

Vuorelle pysähtyneet ratsastajat eivät nähneet kaikesta siitä mitään. He tiesivät vain, että heidän taaksensa oli jäänyt paljon. Jerry tähysti vuoria kuten valloittaja uutta maata; ja Nancy tähysti hänen kasvojansa ikäänkuin olisi toivonut niistä saavansa selityksen kaikkeen.

»Tule!» virkkoi mies, tehden käskevän eleen.

Tyttö ohjasi ratsunsa hänen vierellensä; hänen kätensä kiertyi tytön ympärille -ja veti häntä voimakkaasti likemmäksi.

»Jerry, päästä minut!» pyysi Nancy äkkiä.

»Älä toivokaan sellaista!»

»Mutta minä olen tukehtumaisillani.»

»Mikä sinua vaivaa?»

»Se Florida-vesi —»

»Se on sinun makusi «mukaista», vastasi Aiken naurahtaen, »niin että nauti siitä kylliksesi. En ikinä olisi hankkinut sitä itseäni varten.»

Tyttö nauroi hiljaa.

»Minkä tähden lähdit ilman minua, Nan?»

»En tiedä. Etupäässä nähdäkseni, tulisitko sinä perässä.»

Jerry hymyili tuikeasti.

»Tästä alkaen on sinun tultava perässä, Nan.»

»Taitaa olla.»

»Minä olen uusi pursi, Nan. Minut on kastettu — Florida-vedellä — ja nyt olen valmis lähtemään vesille.»

»Minne?»

»Jonnekin tuonne — auringonnousun maille, Nan. Minkä nimen antaisit tuolle seudulle?»

»Etkö sitä tiedä? Se on Onnen maa.»

»Sitten lähdemme sinne. Minulla ei ole hämärintä aavistusta, millaista siellä on.»

»Se onkin paras puoli. Mutta miten tulemme siellä toimeen?»

»Minulla on pyssy ja ruutia ja lyijyä. Suolaa on repussani — Florida-vettä housuissani. Elämme maan antimista vaeltaessamme. Mutta ensin on meidän hankittava valtuutus. Meidän on ensiksi mentävä naimisiin.»

»Niin tietysti. Mutta puhutaan typeristä asioista tuonnempana. Näetkö tuon kallion tuolla ylätasangon reunassa?»

»Kyllä.»

»Ratsastetaan sinne kilpaa.»

Puhuessansa Nancy kannusti ratsuaan, ja kajauttaen raikuvan luikkauksen lähti Jerry kiitämään hänen jälkeensä. Itäisten vuorien takaa kohotti aurinko kultaista laitaansa, ja he kuvastuivat selvästi sen luomaa tulisäihkyä vasten, kun he kapusivat tasangon partaalle. Tytön tukka oli lehahtanut valloilleen, hän oli puolittain kääntynyt taaksepäin Jerryn puoleen, ja hänen naurunsa helkkyi kuin soitto heidän takanansa.

Niin he nousivat vuoren laelle ja silmäilivät allansa leviävää maailmaa.