Part 2

— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman vuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen siirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi työtään, ja aina kun me näimme isän "Onnen arkun" olevan auki, hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän "työskentelevän". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa, pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä, ja sitä nimitettiin "Onnen arkuksi" sen takia, että isä oli saanut sen eräältä hyvältä toveriltaan, "Onni"-nimisen suuren purjelaivan kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin "Onni". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina pitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut — niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle ne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille, joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä saakka — ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile, ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on, että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —

— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta...

— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen. — Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.

— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy. Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia, ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky, joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään, perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2 iltapäivällä kalalaiturista — Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi, Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla harppauksella portaita ylös.

IV

IRJA

Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät kiiltävistä lavoista.

Hei hali-jali-lei, sen tulimmainen vei, se bolshevismist' on —

kuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.

— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen, Piksan, vakava ääni.

— Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:

Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin, että nyt oli hätä heillä. Ja silloin me pojat laskettiin niillä konekivääreillä —

— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas mennessä rantoja kierretä.

— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava, ja yläparista lisäsi Manski:

— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso koski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.

— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää, sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle, sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo nousi.

— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.

— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.

Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti nuori vaaleapukuinen tyttö.

— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat tekivät airoilla kunniaa.

— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä metsäsissejä enempää olekaan?

— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin vaikeata hankkia ruokatarpeita.

— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla meillä käymään leiriltä.

— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään, ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.

— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina. Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no, varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.

Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt partiojohtajan hoiviin.

Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan kohoumaa kohti.

— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.

— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.

Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin, taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:

Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä — —

mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut... Jo koulun alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa, mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli hänellä ollut rintaneulana.

— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä korkeampi harjanne on Halkiovuori.

— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan. — Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "_Halkiovuorelle_", korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen nimi on. Siellä teidät paha perii".

— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.

— "Se vuori on noiduttu", jatkoi Pylkkänen.

"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät mennessään".

— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman Pylkkästäkin, huomautti Manski.

— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki, jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen. Mutta hän ärähti vain: "Usko pois, poika, — äläkä pulise."

— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän hanakammin, tuumi Manski.

— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.

Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan Halkiovuoren kallioiden alle.

V

LEIRI-ILTA

— Tuolla vasemmalla se vuoren halkeama on, ja tuo korkeampi kohta tuolla on oikea päävuori, esitteli Reino osoittaen sivummalla olevaa valtaista rantakallion repeämää. — Ja tässä on se niemeke...

— Ja tässä kivi ja tuossa kanto ja siinä mies, joka luulee, ettei meillä ole silmiä päässä, sanoi Akki.

— Samassa kuului partiojohtajan pillinvihellys ja komennus:

— Pituudenmukaiseen rintamaan järjesty! — Manski ja Piksa tulevat minun kanssani valitsemaan leiripaikkaa. Kukaan muu ei saa sillä aikaa poistua tältä hietikolta. Teltat ja tavarat tuodaan tuohon kallion juureen. Peseytyä saa. Hajalle!

— Tämä kallioniemeke on itsestään selvä leiripaikka, virkkoi Manski. Sen kauempaa ei kannata etsiä. Se on eteläpuolella, avoin auringonnousuun päin, vuoren suojaama pohjoisen puolelta.

Pyöreähkö pikku niemeke oli pian tutkittu.

— Maaperä on keskemmältä hiekkainen ja kuiva, arvosteli Piksa, — hiukan järvelle päin viettävä niinkuin tuleekin. Ja töyry on tarpeeksi korkealla vedenpinnasta. Minä kannatan.

— Hyvä on, vahvisti Mikko. — Ja tarpeeksi suuri niemeke myös on teltoillemme, ja komea havumaja mahtuu vielä keskelle, jos tarvitaan. Rannalla on hyvä kokoontumiskallio. Mutta katsokaas, kuinka niemi on hauskan muotoinen: aivan kuin ihmisen pää, kannas muodostaa kaulan, venepoukama tuossa kiertää leukaa.

— Annetaan sille sitten ylipäänsä nimeksi Pääniemi ja ryhdytään kiireesti pääasiaan. Teltat on saatava pystyyn, virkkoi Manski, — tulee pian ilta.

Partiojohtaja vihelsi pojat kokoon ja ilmoitti kaikuvalla äänellä, että leiripaikaksi oli valittu Pääniemi. Oleskelulupa oli saatu Reinon isältä, Koivulan kartanon isännältä. Puita sai kaataa vain, mikäli välttämättömästi tarvittiin; polttopuut piti kerätä metsästä. Kuusenhavuja sai ottaa mielin määrin. Tulta oli pideltävä erittäin varovasti, eikä sitä saanut käyttää missään muualla kuin keittopaikalla. Äärimmäistä siisteyttä oli noudatettava sekä telttoissa että ulkopuolella. Illalla julistetaan yksityiskohtaiset työ- ja leirijärjestykset, jotka myös kiinnitetään päämajan seinään.

Pian oltiin täydessä työn touhussa. Niemekkeen keskikohdan eteläpuolelle pystytettiin päämaja, partiojohtajan talonmuotoinen harjateltta. Siinä asui myös apulaisjohtaja Manski.

— Hei pojat, jos kerran tämä on Pääniemi, on meidän telttamme Korvala, sillä korvan paikalle sen panemme, huusivat Piksa ja Pusu, jonka oikea nimi jostakin käsittämättömästä syystä oli Sulo Sulin. Heillä oli vain pienen pieni kahden miehen pohjallinen kelloteltta.

— Kyllä tämä tosiaankin on oikein paratiisimainen leiripaikka, katsokaa ympärillenne, oi veljet ja kansalaisetpa ihmetelkää, lausuili Akki joka kiersi paikasta paikkaan huomauttelemassa ja pyytämättömiä neuvoja antamassa. — Mikä suurenmoinen luonto! Tämän vuoksi uhraa kernaasti 14 litraa lehmänmaitoa ja kiristää suolivyötään.

— Tule auttamaan, Akki. Tämä on Silmälä, huusi kimeällä äänellä vastakkaiselta rannalta Aamos Kaino Kasperi Lax, joka Reinon kanssa kovalla touhulla pystytti telttaa, mihin toistaiseksi myöskin Akin tuli sijoittua, kunnes hänelle ja "teekkarille" ehdittiin rakentaa havumaja.

— Kitala se paremmin voisi olla, vastasi Akki mennä huiskien telttatovereittensa luo, — semmoinen mökä sieltä lähtee.

Teltat kiinnitettiin lujasti maahan ja harvassa kasvaviin puihin. Kuusenhavuja tuotiin kasoittain. Niistä tehtiin telttojen pohjalle pehmeät vuoteet, ja toinen huopa levitettiin ylle. Kunkin teltan vieritse korkeammalle puolelle kaivettiin sateen varalta oja. Leirin suuri lippu hinattiin toistaiseksi puun latvaan, mutta rannalle kallioaukeaman laitaan oli sen tangolle jo katsottu paikka. Kannakselle lyötiin rajaksi pystyyn kolme vartiolippua. "Keittiö" sijoitettiin Piksan ohjeiden mukaan poukaman rannalle, niemekkeen "leukaan", ja hän kyhäsi siihen heti tilapäisen uunin kivistä, ja pari paatta oli pöytinä. Lähellä oli ruoanjätekuoppa ja toisella puolen astiainkuivausteline.

— Niin pian kuin ehditään, laitetaan siihen niin komea uuni, että — kehui Piksa, — muurinruukista — savesta ja hiekasta — ja pyöreistä ja pitkulaisista kivistä. Siihen muurataan kolme aukkoa: tuolle isolle padalle yksi ja kaksi pienemmille. Ja siihen se sitten pannaan se periskooppi, se peltitorvi, jolle herrat niin nauroivat, savupiipuksi, jotta vetää kuin Vilperin venttiili, ja sitten siinä voi vaikka leipiä paistaa. —

Kello kahdeksan tienoissa vihellys ilmoitti ilta-aterian ajan alkavan. Tällä kertaa syötiin vain kuivia eväitä ja juotiin teetä, jota Pusu oli kiehauttanut. Sen jälkeen seurasi telttojen sisustuksen järjestäminen ja tavarain paikalleenpano Manskin ohjausten ja määräysten mukaisesti.

— Katsokaas, herrat, neuvoi hän Laxia ja Reinoa kuivanleikkisään tapaansa, — järjestys kaikessa, sanoi entinen akka, kun kanoja piiskasi. Ruokatavarat viedään repuissa kaikki keittiöaittaan, jota kylläkään ei vielä oikeastaan ole, mutta jonka virkaa tänä yönä toimittaa kuusenoksista tehty suojus. Siinä on jokaisella oma paikka repulleen. Keittiökotaan pannaan määrätyille paikoilleen lusikat, ruokaveitset, haarukat, lautaset, kupit ja padat. Kirveet ja puukot, lapiot, köydet ja nuorat säilytetään toistaiseksi teltoissa oksista tehdyillä hyllyillä, kunnes niille on saatu valmiiksi erikoinen vajansa. Päällystakit, huovat, alusvaatteet, sukat ja ompelutarpeet säilytetään omalla telineellään teltoissa, pyyheliinat, saippuat ja hammasharjat viedään tuonne rantakalliolle uimapaikalle. Siellä on poikkipuussa oma vaarnansa kullakin ja suojus. Päämajassa on sidetarpeita, jodia ja vetysuperoksidia. Mukavuuslaitos on kunnossa, kyllin leveä kaivettu oja tuolla mantereella ison kiven takana — ja se on ankara pykälä, älkää ollenkaan irvistelkö. —

Täsmälleen kello yhdeksän partiojohtaja puhalsi iltatoitotuksen ja Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, avoimelle tasaiselle paikalle, josta näkyi yli koko kauniin Kaarneselän. Johtaja lausui muutaman sanan kesäleirille menestystä toivottaen: —

Korven suuri rauha rannan puolella, laajan ulapan laineet, jotka loiskivat toisella puolen, korkea taivas, joka kaartuu ylhäällä, ja partiotoverit, jotka ovat vieressämme, kaikki ne tulevat takaamaan Halkiovuoren kesäleirille paljon terveyttä, reippautta, iloa, saloelämän viehätystä ja partiohengen voimakasta kasvamista.

Poikien mieli kävi vakavaksi, mutta samalla niin oudon juhlalliseksi ja odottavaksi. Tuntui todella, että täällä oli mahdollista elää oikeata luonnetta kasvattavaa elämää.

Sitten julistettiin täydellinen työjärjestys seuraavaksi päiväksi, ja se säännösteli päivän aina aamusta puoliseitsemästä iltanuotioon saakka, ja ohjelmassa vuorottelivat partioharjoitukset, urheilu, leirityöt ja leikit. Määrättiin kokkivuorot ja kokkien velvollisuudet ja ilmoitettiin, ettei leirivartiota paikan yksinäisyyden ja rauhallisuuden takia katsottu tarvittavan yöksi.

Työohjelman jälkeen tuli vielä leirin puhtautta ja muuta järjestystä koskevia ohjeita, ja partiojohtaja päätti esityksensä toivomuksin, että kesäleirilläolo muodostuisi unohtumattoman virkistäväksi ja kasvattavaksi.

— Kuka saa tänä iltana laskea lipun, pojat? kysyi hän lopuksi. — Lipun laskee ja seuravana päivänä nostaa vanhan tavan mukaan se, joka päivän kuluessa tavalla tai toisella on erikoisesti kunnostautunut.

— Ehdotan, virkkoi aina puhumaan valmis Akki, — että partiojohtaja tällä kertaa laskee lipun. Kuitenkin haluaisin tovereitten puolesta erikoisesti kiittää Manskia siitä kelpo kieppauksesta, jolla hän alkuviikosta puolusti partiolaiskuntoa, ja Ressua siitä, että hän on hankkinut meille näin perin kauniin ja sopivan leiripaikan, — vieläpä huolehtinut vatsamme vastaisista tarpeistakin.

Kohottaen kätensä pojat tervehtivät lippua, ja iltatoimitus oli päättynyt. Hiipuvan tulen ääressä jutusteltiin vielä yhtä ja toista, ja lopuksi vierähti nuotiolaulu, jonka vitkainen, hieman alakuloinen sävel kantautui hiljaiseen iltaan lännen taivaan ruskottaessa päilyvän ulapan takana:

Taivas tummuvi, tummuu maa, korpi korkea kohajaa. Yö on, yö on.

Silmä valvovi vartijan luona nuotion rattoisan. Yö on, yö on.

Uskollisna hän käyskelee, kaikki valpasna havaitsee. Yö on, yö on.

Veikot, rauhassa uinukaa, tyyn' on taivas ja tyyni maa. Yö on, yö on.

Vähän ajan perästä leiri oli jo aivan hiljainen, jostakin teltasta kuului vain vielä vienona hyräilynä:

Yö on, yö on.

Samassa tömähti ylhäältä vuorelta kerran, kaksi, ja sitten uudelleen samalla tavoin.

— Mitäs se oli? Akin pää ilmestyi Silmälän teltan aukosta, ja päämajasta ryömivät molemmat johtajat kuuntelemaan tarkemmin.

— Taitaa olla se Pylkkäsen kummituspukki, joka siellä mellastaa, huusi Akki.

— Ehkä hirvi, tuumi Manski, — niitä kuuluu joskus vielä olevan näillä seuduin. Jotakin sellaista raskasta se oli.

Mutta kun ei enää mitään kuulunut, palasivat pojat telttoihinsa, ja kaikki oli taas hiljaista.

VI

KIPINÖITÄ JA VAKOILUA

Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli huolestuneesti päätään.

— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.

Pojat leikkivät siellä parhaillaan "torpeedoleikkiä". Iso vene oli ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta, avattiin tappi, — "torpeedo osui", ja sitten sai veneen täyttyessä jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten — Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa merkiksi.

Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen seitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen jälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli sidottu "jalkahaava", kannettu "loukkaantunutta" Akkia partiotapaan selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan, partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.

Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys "Leukalasta". Hieman tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli kymmeneltä, ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.

— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, — se luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.

— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!

Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut. Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui kuulotorvi korvalla.

— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli siinä siten jo turhaan kuunneltu.