Part 3
— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV, sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut maajohdon uusituksi. Taas... selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs, tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!
Pojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia ääniä.
— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?
Vähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski luki:
— _Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!_
— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:
— _Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat_.
Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:
— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat. Partiojohtaja.
Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja, eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:
— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea hurraa soi!
Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa, mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.
— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa sähköttää, virkkoi Piksa.
— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.
— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.
— Kuules sinä _chechaquo_, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.
Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen, kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.
Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa Piksan syrjään.
— Kuules, nyt kun lähdetään... ja ne vartijat asetetaan... niin minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.
— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.
— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan: _ha-ha-ha, ha-ha-ha_. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.
— No mikäs se sitten voisi olla?
— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin... noiduttua.
— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli Piksa.
— En... enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin, että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia... ehkä saataisiin jokin selvitys.
— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.
VII
RUUSUJA JA RAKKAUTTA
— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä vesi tekevät sen erikoiseksi.
— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa yli selän.
— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja nyt komppania Koivulata kohti.
Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.
— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana, voit kai jo sanoa arvostelusi.
— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt. Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.
— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta. — Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä. Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia. Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä, taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä, saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.
Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus, korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut, vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja vaahdoten alas.
— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta vedentuhlauksesta?
— Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.
Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko, kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen, ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia ruusuja.
Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.
Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin hyvin Reinon mielestä.
Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja iloinen äänensä kajahti:
— Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!
* * * * *
Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.
Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.
Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi pihalla jotakin renkipojalle.
— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.
Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan Irjaan.
Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean ruusun terälehti.
Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.
Manski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.
— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on paljon maita vielä siellä.
— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi vähän näitä maita...
Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi näkyi sen tuntevan.
Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan. Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat sen saaneet aikaan.
Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi ollut pihkassa tyttöön.
Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.
— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.
— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten Mikon vakaviin kasvoihin.
— En.
— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.
— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?
— En — en voi — täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on taakkaa tarpeeksi ilmankin.
— Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi — en voi — hoet, ja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen, hiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan rohkeasti ja iloisesti elämää.
— Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta yli ruusujen, — kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra partiopäällikkö teille partiolakia?
— Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja heitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. — Mutta mennään, Mikko, käy sinäkin saamaan virvokkeita.
Mikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni kuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi hän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen sydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa Irjalle.
Hän hymähti katkerasti. Tämä oli sietämätöntä, tämä tuska.
Samassa hän kuuli väentuvasta pitkään ja venytetysti:
Saano — saano — toorella, raakastaatkos — miinua —
Sielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli naurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa. Hän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan mies.
— Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi miehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin soutamassa.
— Kiitos kysymästä, hyvin vain.
— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan — tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi Konstalta maitoakin.
— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä, niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei oltu saatu eikä päästy tanssimaan.
Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle piiriä ja huusi:
— Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.
Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti, rennosti, hurjasti:
Miksi se tiilikivi pohjahan painuu ja lastu on lainehen päällä — miksi yksi on onnellinen ja toinen on onneton täällä?
Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä toistettaessa.
Sen punaisen portin pielessä lauleli kottarainen. Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä, kun minä olin kulkuri vainen.
Kyllä se jokikin kirkas on, mutta lähre on kirkkahampi. Vanhaa heilaa ei tarvitte surra, kun uusi on rakkahampi.
Ja sitten muuttui sävel taas:
Sinua, tyttö sinisilmä, tuli minun ikäväni. Soisin ma, soisin ma maailmanrannalla vielä sinut näkeväni. Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla vielä sinut näkeväni.
Ja vähän ajan perästä:
Älkäte surko ja älkäte purko ja nakkele niskojanne, vaikka tuosta ma sieppaan kauneimman likan ja olen vain maaliman-Janne.
Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta. Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa, ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän Irjan aivan lähellään.
— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti ja vetäytyi ovelle.
— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää. Tahdoin antaa sinulle tämän.
Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan. Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa kohti.
— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä, eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.
— Niin, vahvisti Irja, — vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta päin.
— Taas vihellys — odotas — hyvin kaukaa — kiireellisen tulon merkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja Mikko riensi jo mäkeä alas.
— Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja vielä hänen jälkeensä.
Kesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja mutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.
— Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi Aamos.
— Niin on, todisti Mikko, — ja tämä vesseli oli myös samassa kadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä kulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin partiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja tahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla oleville. — Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin näännyksissä ja syvällä suossa.
— Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin lehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.
Mikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi Manskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen luokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti itse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki suolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito entiseen tapaan.
* * * * *
— Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi Akki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle. — Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan välillä!
— En.
— Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin meidän Laksi-sankarillamme.
— Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. — Minä tarkoitin, että sanojen erotuksena on n.
Tyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena yönä Halkiovuoren poukamaan.
Vartijat tulivat rantaan vastaan.
— Mitä kuuluu? kysyi johtaja. — Kaikki hyvin, vai mitä?
— Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat alkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.
Mikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista taljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella tuntui niin sanomattoman suloiselta.
Manskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi kuoren. Siinä oli vain rivit:
Ihaninta jos untasi uskoa voit, ivat kestää niinkuin mies, syvän syöverin vetten lailla jos koit läpi kallion murtaa ties —
Mikko tunsi runon. Se oli Wecksellin "Har du mod?" Sanoin selittämätön onnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja, Irja — sinä kesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun sielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan tunteensa arvon.
* * * * *
Kirkas koi ruskotti koillisessa, kun hän vielä kerran katsahti akkunasta.
Vähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti jouhikangasakkunan ohi.
Pusu pisti päänsä aukkokankaan lomasta.
— Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, — emme saa unta ennen.
Piksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat, mieli kiihdyksissä.
Manskikin heräsi.
— No, sanoi johtaja, — mikä teitä vaivaa?
— Me, me, sammalsi Pusu, — me pyytäisimme, että tämä leiri muutettaisiin... jonnekin... muualle... pitkän matkan päähän.
— Mitä hulluja! Hourailetteko? Selittäkää tarkemmin.
— Me emme voi mitään selittää, virkkoi
Piksa vakavasti ja tyynemmin. — Me pyydämme hartaasti, että kaikki lähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.
— Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. — Onko jotakin tapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? — Miksette saa suutanne auki?
— Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. — Me emme voi ilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.
VIII
SAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES
— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon nostaessa verkkoja.
— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso vähän, minne verkko menee!
— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.
— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop, sotkuinen paikka, pidätä vähän.
— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.
— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann' mennä nyt taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.
— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa. Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.
— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.
— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa oli heinätukot päässä.
— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.
— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa keittää, kun tulee vieraita.
— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika. Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.
— Tuleekos johtaja kanssa?
— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei, lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.
— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on sellaisen nimen ottaneet?
— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.
Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa. Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen. Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.