Part 1

ONNEN ARKKU

Tarina Halkiovuorelta

Kirj.

ILMARI JÄÄMAA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

I. Kilpa. II. Kahden piipun salaisuus. III. "Onnen arkku" IV. Irja. V Leiri-ilta. VI. Kipinöitä ja vakoilua. VII. Ruusuja ja rakkautta. VIII. Saaran huivi ja salaperäinen mies. IX. Myrskyinen kokous ja merkillinen paperi. X. Koskionnettomuus ja lampun löytö XI. "Pysähdy, käänny takaisin!" XII. Pirunkaukalo. XIII. Aamos Kaino Kasperi Lax. XIV. Näkymättömät merkit. XV. Hauta ja arkku. XVI. Kimin malja.

I

KILPA

— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät kiltit lapset. — Hyi!

Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.

— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa, sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.

— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!

— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä. — Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä, vaikka sammakon söisi.

— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika, joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!

— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?

— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.

— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin, hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin kuului naurunkikatusta.

— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, — kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?

Ei sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.

Pummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.

— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen varpailleen vettä.

— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.

— Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.

— Miksikä ei... mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä soittamaankin kohta...

— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea kohden.

— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan kertyneet pojat.

— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies, selitti lihava poika.

— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes Manninen.

— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä Pummiin.

— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.

— Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.

— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo yli kolmesataa metriä, ennen koskea.

— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä, ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.

— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta jännittyneenä.

— Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?

— Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.

— Veto on lopussa!

— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne yrittävätkin, selitteli Matilainen.

— Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, _Manski tahtoo laskea Vähästä_.

— Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.

Vähästä ne eivät hengissä pääse.

— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä, komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.

— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.

Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —

— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin, sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.

— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.

— Tukkeja tulee — täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.

— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.

— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä enemmän oikealle.

Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta, vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.

— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen, olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.

— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi sitten ryöppyihin.

— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne hukkuivat kumpikin!

Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.

— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla, hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet rantapoukaman suojiin.

Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.

— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko käydä hullusti!

Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa veneelle.

Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.

— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.

Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa rantaan.

— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.

— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään. Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että taisin mennä vähän pökerryksiin...

— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.

— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti, pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.

— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi. — Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.

II

KAHDEN PIIPUN SALAISUUS

— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.

— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.

— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 — enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.

— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela, partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen, seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden perikuvan.

— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten — en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.

— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on Aladinin palatsiakin kalliimpi.

— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet, irvisteli Taavi.

— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. — Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle kesäleirille.

— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?

— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein sydänmaille muutamaksi viikoksi.

— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.

— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi. Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat, mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.

— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?

— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.

— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.

— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä, jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista perillä...

— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan pyörimään.

— ... ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta korkeata piippua?

— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.

— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?

— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut huono arvoituksia selittämään.

— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?

— Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?

— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin, Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös...

— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.

— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä metriä pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen, vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä saatu ilmaiseksi.

— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä vastaanottajaa ja lähettäjää?

— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet? keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.

— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään kukkopöksyisten hommaa.

— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa, vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. — Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä alalla ovat ehtineet... on, on meistä... melkein kansallinen häpeä, ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.

— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä, virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.

— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.

— Selvä prokrammi, naurahti Taavi. —

Mutta missä toinen asema sitten olisi?

— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.

— Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?

— Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.

— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin kolme-neljätoista kilometriä.

— Linnun tietä vain enintään peninkulma.

Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.

— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii. Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?

— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen täällä sähköttäjänä.

— Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.

Mikko nyökäytti päätään.

— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns. sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.

Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin toisten astellessa edelleen.

— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka partiolainen. Vai mitä arvelet?

— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.

— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?

— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja rattailla on jotakin valkoista.

— Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.

Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.

— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat leukapielet ja korvat.

— Selitä tarkemmin.

— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon ylisiltä vanhan kanootin.

— Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?

— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin pojista suu hauskasti torvella.

— Sinulta ei kysytty, Aamos.

— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä...

— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset vetävät sinun kanoottiasi?

— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino Kasperi Lax.

— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään aisoissa.

— Sepä se, johtaja, — mutta sama asia vielä kerran. Eikö...?

III

"ONNEN ARKKU"

Kun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:

— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin toivoisivat, ja...

— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää, vastasi Mikko vältellen.

— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa pitkäaikaista poutaa.

— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos, kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.

— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät, etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun _on pakko_ olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita, tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.

— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole kuullut siitä mitään.

— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja — miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.

Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta. Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti: