Part 5

Wilhelm sanoo joka ilta:

”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”

Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään... Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun ystävällisen sanan!'

Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!

Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi, että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme, Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.

En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin... minä, joka en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt anoppiani vastaan ja sanonut:

”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että olen tullut köyhäksi!”

Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa ja järjestänyt kaikki hyväksi.

Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan tulevaisuudessa.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja vehnätaikinasta.

Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee pahoilleen.

Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan välille... Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.

Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!

On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin...

Mitä minun pitikään sanoa... Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun... kun itse tulen äidiksi.

Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.

Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.

Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi, kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni mitään suurempaa autuutta!

Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.

Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin, oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.

Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä, kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja kauluksia.

Olin todellakin hyvin kelvoton!

Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:

”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”

Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin saanut kankaan Ulla tädiltä:

”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin juhlapuvussa.”

En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua laittamaan tukkani kuten nyt teen.

Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin anoppini.

Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:

”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä — hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”

Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?

Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä, jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita haluaisin käyttää tänä kesänä.

Mikä vastakohta — mikä kokemus!

Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.

Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo saada ajaa hänen toimestaan.

Oi, kuinka se oli hauskaa!

Tunsinkin itseni kuningatarta ylpeämmäksi, kun hän vakavasti sanoi kuskille:

”Pettersson, aja varovasti!”

Rakas äiti, eikö se kuulunut hellältä, eikö se kuulunut kauniilta?

XII.

POIKA KOTONAAN.

Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen itsensä yhteydessä.

Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta — Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.

Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.

Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä: kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.

He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.

Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä, minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan kotona.

Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään, ettei se koskaan muuttuisikaan.

Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!

Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.

Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta; ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä, jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla hyödyllinen.

Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua velttoon mukavuuselämäänsä.

Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli, vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.

Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta, joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla sivurakennuksessa »omissa oloissaan».

Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla! Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että »tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.

Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin mieltä.

Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.

Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.

Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli olevinaan molempia.

Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.

* * * * *

»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.

Ja hän lisäsi:

»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun tähteni... Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»

Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia yrityksiä isän ohjeiden mukaan.

Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.

Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa, että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä kestävyydellä...

Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso arasti vetäytyi takaisin.

Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.

Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.

Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti ystävällisen tyyneytensä.

Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.

Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä osoitti hänen mielenliikutustaan.

XIII.

JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.

_Rouva H. tyttärelleen_.

»Hellästi rakastettu Viktorineni!

Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!

Oli kerran päivä, jolloin sanoin isällesi:

'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme! Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'

Emmekä me laiminlyöneet mitään.

Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme, väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.

Eikä siinä kylliksi!

Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme salanneet oman lähenevän häviömme.

Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.

Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.

Ja nyt oli kaikki liian myöhäistä.

Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.

Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain! Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä ja päivällä.

Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein ajatellut.

On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä, kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä tahdot!'

Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus, jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.

Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus, jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi ihmiseksi.

Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä itsekkyydestä!

Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen kautta säästä minua!

Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo... paljon pahemmin!'

* * * * *

Rakastettu tyttäreni, olen lukenut kirjeesi.

Ja se on oikein virkistänyt ja lohduttanut minua.

Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla, että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen tulevaisuudessa.

Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni. Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua, olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:

'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!

Oi, on muutakin, josta olen sydämestäni ihastunut.

Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit saanut vapaasti valita.

Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.

Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen luonteensa mukaan.

Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra muiden.

Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät vähään.

Lämmin siunaukseni ja pyhimmät rukoukseni seuraavat sinua aina.

Hyvästi, rakastettu tyttäreni!

Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi

_Louise H:lta_.»

* * * * *

_Viktorinen vastaus_:

»Pikku hyvä, rakas äiti rukka!

Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen johdosta epätoivoon.

Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!

Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin... oi, älä koskaan murehdi siitä!

Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin paljon perää!

Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin. Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa, ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen, kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää minulle kaiken.

Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.

Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.

Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:

»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta... Viktorine, tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»

Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella puolella.

»Wilhelm, Wilhelm, mitä tuo hyödyttää!» huusi anoppi punastuen.

»Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»

Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen. Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!

Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan ensin.

Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen noutamaan neulomisiani.

Äidin oma _Viktorine_.»

XIV.

SUURI HÄLINÄ.

Oli vähän ennen juhannusta ja tavattoman ankara helle.

Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.

»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.

Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä, jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista, ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla, lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.

Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.

Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein joka hetki pyörtymäisillään.

»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!» sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin lempinimittelyissä.

»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi hänelle.»

»Mitä ihmeitä — ei _nyt_ sovi hänelle... Ohoo, sepä nyt olisi todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla, ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa... eikä ole tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»

»Äiti hyvä, tämä...»

»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»

Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi:

»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä kiellän sinulta kaiken muun!»

Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.

Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.

Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin, kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle asialle.

Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi — syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen päivä.»

»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt sitten on tehnyt?»

»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää vanhempiensa omassa talossa!»

»Mehän puhuimme Viktorinesta!»

»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa, etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista... Mutta kuka kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi, kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä komennan!»

»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä... Mutta yhden seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan, sillä hän ei koskaan hätiköi.»

»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut meille häpeää... itsemurh... Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»

Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi, että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut — täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa — alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin tapahtui oli leikki kaukana.

Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka — sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen samalla nyyhkyttää:

»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti, minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä... tietysti järkevästä hellyydestä!»

»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa, vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti — mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano koskaan sanaakaan!»

Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati. Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim. tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.