Part 6
Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui hyvään neuvoon nähden.
* * * * *
Kello oli noin neljä iltapäivällä, kun Wilhelm palasi kotiin.
Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten ajoi kolmivaljakolla... ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla hevosilla.
»Mikä nyt on... Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.
Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.
Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.
»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»
»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella sinulle!»
»Haa — Viktorine...» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei, sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja... ja enempää ei tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy. Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen tehnyt kaikki mitä olen voinut... näet itse, että olen lähettänyt hakemaan lääkäriä.»
Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet: syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.
Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.
Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:
»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.
»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin, niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä.»
»Oi, älkää pelätkö... Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi... Päästäkää minut, Ulla täti... minun täytyy päästä sisälle!»
XV.
PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.
Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä aihetta.
Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:
»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui! Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»
»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»
»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai ainakin voit myöntää.»
»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»
»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»
»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut asettanut — ja silloin... silloin...»
»... piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»
»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin uudestaan ryhtyä silittämään... silloin minä varomattomuudessani, huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin... kuten tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma syyni.»
Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.
»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun; ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä... ehkä...»
»No, mitä?»
»... ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»
»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle totuuden — kaivannut sinua syvästi.»
Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa helakanpunaisille ruusuille.
»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen puuhista... Tiedätkö mitä teemme?»
»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»
»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»
»Kuinka — me... me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit tehdä työtä?»
»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen tuollaisella äänellä?»
»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»
»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi, väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä, että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan, jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»
Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan, mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.
Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.
Se oli ensimäinen kyllin puhuva hiljaisuus.
»Muutammeko syksyllä?» kysyi Viktorine ujosti.
»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä valmistuksia.»
»Mutta vanhempasi, he eivät...»
»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää sitä, niin se myös tapahtuu!»
* * * * *
Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.
Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana, että se tuskin kaipasi vastaansanomista.
Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»
Nyt alkoivat kaikellaiset vastaväitteet. Mutta Wilhelm oli kuuro niille.
* * * * *
Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli pari huonetta vuokrattavana.
Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti nuori pari heinäkuun puolivälissä.
Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen huonekalut sinne:
»Luulen, että kohta saamme takaisin sekä ne että herrasväen!»
137
Ja sotakamreeritar lisäsi:
»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin lopussa!»
Ulla täti ei tehnyt mitään johtopäätöstä — hän virkkoi ainoastaan:
»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm, kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen, että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»
Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin äidillisessä syleilyssä.
XVI.
ELÄMÄ BLOMBO'SSA.
Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku; ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.
Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima, jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.
Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.
Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.
»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala, kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen — tämähän ei maksa mitään!»
»Ei... mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.
»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»
»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina päivänä, kun nyt ehdin.»
»Niin, siitä olen varma!»
»Kuule kuinka kauniisti puut suhisevat!»
»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä neuloessani.»
»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni, kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy silloin paljon paremmin.»
»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin nyt!»
»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen elämänviisaus! Aika keinon keksii.»
»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan... Sinä et tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»
»Niin, sinä aina ensin ajattelet sellaista, se on tavallista!»
»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»
»Mitä se sitten on, lapseni?»
»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin, että maksan ompelemalla sen.»
»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä... Mutta sano minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»
»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.
»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä voisimme sille antaa!»
»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki... Näetkö tuota pientä perunamaata tuolla... Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään huomiseksi?»
»No niin, tuo perunamaa?»
»... on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi tynnyriä.»
Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat huomattavan ylpeänä.
»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»
»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt. Keksiminen on aina pääasia.»
»Niin, sen kyllä tiedän! Mutta minä en sentään ymmärrä...»
»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et koskaan voinut kärsiä, ja...»
»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni tehdä joku hyödyllinen keksintö!»
* * * * *
Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi kahvia mielilehdossa... ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka seisoivat sidottuina puuhun.
»Eh, huusi Wilhelm, nyt sinä peräti nöyryytät minut!»
»En suinkaan!» vastasi Viktorine iloisesti.
»Minä vain rohkaisen sinua.»
»Niin, todellakin!»
»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan, jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»
* * * * *
Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.
Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:
»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin asianajosta eikä muustakaan.»
Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.
Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.
Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi vai ei.
Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli vedestä.
Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.
Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi, sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.
Viktorine kehittyi yhä enemmän.
XVII.
YRITYKSIÄ.
Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun kuin ongenvapaan.
Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi heitä.
Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä, kuin oli otaksuttu.
Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset, jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.
»Ensi kerralla käy paremmin!» lohdutti aina lohduttava vaimo.
Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.
»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin lattialla.
»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta joudut kärsimään puutetta.»
»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»
»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»
»Sehän on aivan luonnollista!»
»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»
»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis- ja illallisaterioita... Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin orjantappuraruusu.
»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut — otaksuttu mahdollisuus... No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä suosiiko onni minua.»
»Kuinka kiltti olet... ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät riu'un niinpian kun mahdollista?»
»Tietysti... Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että perunat...»
»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein lakannut antamasta maitoa.»
»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»
Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan päivällistä.
Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.
Aina kuitenkin turhaan!
Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin nähdä merkin.
Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!
Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»
Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.
Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.
Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi, kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.
Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi olla.
Hän sanoikin hyvin töykeästi:
»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon läskiä luittensa päälle!»
Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.
Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.
Ehkäpä joku pieni makkara... joku kappale kinkkua... joku hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas ja jäänyt huomaamatta!
Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.
Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.
* * * * *
Ja nyt tuli Wilhelm kotiin oikein ahmivan ruokahaluisena...
Vesillä olo hiukasee.
Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä — niin kauhean pieneltä.
»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon, onnistua tänään.»
»Minulla on... minulla on...»
Viktorine punastui, sammalsi ja kalpeni.
Hän ei voinut sanoa mitä hänellä oli.
Wilhelm säästi häneltä jatkon.
Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen ja löysi — yhden ainoan munan.
Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä Viktorine oli pelännyt.
Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se myöskin tarttui Viktorineen.
»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin surkeaa... Odotahan... vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani kuinka paljon?»
»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.
»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen kruunuun... No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana vain... yksi vaivainen muna.»
»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista, minä.»
... »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa... ja varmaa on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»
Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa mieltä.
XVIII.
PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.
Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.
»Saa nähdä mitä se sisältää!» sanoi Wilhelm
Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain muutakin.
Tuosta haaveesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen sisältö oli seuraava:
»Rakas poikani!
Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa talouttanne.
Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan kykene etkä sovi millekään alalle.
Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän nyt saa alistua.
Tulkaahan takaisin Tidanäsiin.
Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen, tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.
Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.
Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää — tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin mahdollista.
Olen pyytänyt äidiltä saada yksin välittää tässä asiassa.
Mutta voin vakuuttaa että hänellä on äidin sydän Viktorinea kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.
Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän on nyt poissa pienellä liikematkalla.
Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita — lähetän vaunut hakemaan teitä.
Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta — seuraus siitä on pahin itsellenne!
Hellä isäsi _Clas Reiner_.»
Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut aivan kalpeaksi.
Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!
»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen tämä sinuun tekee!»
»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin myöntyväisyydellä.
»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi, jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos...»
»Mitä — jos...»
»... jos seuraisin sitä vaikutelmaa, josta olen kanssasi yhtä mieltä.»
»Jumalan kiitos, että ajattelet samoin!»
»Niin, mutta...»
Hän vaipui mietteisiin.
Näin istuivat molemmat hetkisen.
Silloin sanoi lopulta Viktorine:
»Mutta eikö ole mitään... mitään muuta keinoa kuin tämä?»
»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon, vakava... hyvin vakava!»
»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»
»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»
»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia... ainakin minä... että... että...»
»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan — »oletko sinä ollut liian onnellinen?»
Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää, kiiruhti Wilhelm pois.
* * * * *
Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se, mikä oli hänestä julmin.
Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan tummien pilvien asemasta valoisa hattara.
»Oi, sinä olet varmasti keksinyt jotain?»
»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään... siksi voin saada vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»
Viktorine tunsi lohdutusta jo toivon mahdollisuudestakin.