Part 4
Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen toimettomuustilaansa.
Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo, tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen, johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen, josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin hän ennen oli viettänyt.
Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.
Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä huolella äitiänsä.
Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen vanhan esityksensä.
Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille poskille.
Mutta hän vastasi heti:
»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen äidin luo, joka tarvitsee minua?»
»Ei, ei juuri sitä... se on kauniisti sinulta. Mutta...»
»Mutta?»
»Minä tarvitsen sinua ehkä myöskin!»
»Sinä... Sinä?»
Viktorine punastui vielä enemmän.
Sen jälkeen lisäsi hän:
»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi palvelustyttö?»
»Ei, palvelija on kyllä hyvä!»
Nuori vaimo ei uskaltanut kysyä enempää.
Mutta ehkä hänen silmänsä kysyivät.
Se on mahdollista, sillä mies jatkoi:
»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»
Viktorinen sydän sykki ylpeästä, sanomattoman miellyttävästä tunteesta.
Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:
»Ooh!»
Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.
»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee. Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä, hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin olisivat tarpeeksi typeriä.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä ajatuksistaan.
Mies ajatteli:
»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen hanhensiipensä!»
Sitten lisäsi hän uudelleen katuen:
»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa että ymmärryksensä.»
Näinä kolmena kuukautena ei oltu vielä oikeastaan köyhdytty.
Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin kaartain niistä puhuikin.
Ei ollut sentään varsin suuri ilo lähteä Tukholmastakaan.
Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla, huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.
Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää, erittäinkään Viktorinelle.
Uskaltamatta tai tahtomatta sanoa mitään tunsi Viktorine samaa pelkoa.
Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.
Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!
Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.
* * * * *
Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven edessä.
»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.
»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.
Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa pois ja meni vaimonsa luo.
Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.
»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»
»Oi, minä... minä...»
Hän vaikeni — hän oli niin liikutettu.
»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»
»Kuinka voit luulla...»
»No, mikä sinun sitten on?»
»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi, että olisi pitänyt olla aivan toisin...»
»Ooh, mitä siihen tulee...»
»Anna minun puhua... Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi, siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»
»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta...»
Hän keskeytti.
»Tahdoit sanoa jotain enemmän?»
»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä seikkaa, kun vielä on aikaa.»
»Mitä sitten?»
»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua... ehkä nyt aivan viime hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano suoraan!»
»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta... mutta ehkä sinä itse...»
Hän oli hetken vaiti. Sitten jatkoi hän rohkeasti:
»Sinä et ole koskaan sanonut minulle kuinka luulet minut otettavan vastaan?»
»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa, etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan — ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»
»E-ei mutta!»
»Minä pelkään vielä lisäksi, että...»
»Sano suoraan!»
»... että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi. Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»
»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni...»
Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen käteen ja sanoi lempeästi:
»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon mitä tahansa, niin turvaa minuun!»
»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»
»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia mielenrauhaansa.»
X.
KOTIINTULO.
Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä, jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.
Mutta oli vaikea sanoa oliko sisällä lämpöä ja kevättä.
Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene, joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.
»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten samalla vaimolleen käsivartensa.
Viktorine vaikeni.
Olihan hän luvannut olla rohkea.
Ja kuitenkin luuli hän tällä hetkellä melkein tukehtuvansa.
Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen edellisellä vierailulla.
»Oi, se oli hyvin erilainen kuin nyt!»
Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset, ilonkyyneleet, hyväilyt?
Kaikki, kaikki puuttui.
Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut ainoankaan lempeän tervehdyksen.
Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.
»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.
»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo, »mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä sisällä... Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni — toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»
»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»
Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.
»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet — äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän itseksenne.»
»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme... Tule, pikku Viktorine!»
Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.
»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme yhdessä!»
Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.
Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi poika hymyillen:
»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän surullista tervehdystä!»
»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen kieroon... »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»
»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee se ystävällisesti!»
»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin... Mutta tulla niin julmasti pet...»
Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.
Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:
»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»
Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.
»Äitini... Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.
»No, no, hyvä on, rakas lapsi... minä en ole hentomielisten kohtauksien ystävä.»
* * * * *
Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle ja hänen miehelleen.
»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää huolta... Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»
Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut sisään.
»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että saamme tutustua asuntoomme... Täällähän on oikein hyvä, oikein hauskaa... vai kuinka?»
»Kyllä, oikein hyvä... olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»
Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.
Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet kädellään.
»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos... jos he tahtovat.»
»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän nimenomaan... ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»
»Enhän ole sen näköinenkään, että tahtoisin itkeä?»
»Hm, hm!»
»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen, mikä ehkä johtuu... johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.
»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»
* * * * *
Jo teepöydässä tuli olo paremmaksi.
Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.
Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää häntä.
Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti, että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.
Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt, mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.
Kuitenkaan... huoletonta se ei oikeastaan ollut.
Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin hellä toisten suruille.
Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä että romaaneissa.
Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»
Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.
Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä, niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.
Itsekseen ajatteli hän:
»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran tahto!»
Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.
Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.
Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.
Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt oli huolia jaettavana.
Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.
Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut, olivat aina menneet hukkaan.
Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella, että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.
Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan kannustaa häntä.
Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.
Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta. Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen ja odotti.
Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä — käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen nurkkaan.
* * * * *
Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä — kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen huostaansa.
»Tervetuloa, pikku tyttäreni... Jumala sinua siunatkoon!»
Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään sinusta.»
»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen Ulla tädin kättä.
»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua lämpimänä, sen voit uskoa!»
»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen tule moittia sinua missään tapauksessa!»
Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan, oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin, kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.
»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli lapsi... ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista, jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä...»
Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli läikkymäisillään yli.
»Voi, mikä tuolle tuli — riistätkö kannun minulta!»
»Oi, pyydän anteeksi... tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?» sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.
»Sinä... no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien pidät huolta teentarjoilusta.»
»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta...
»Ja kas vain, kuinka somasti nuori rouva menettelee!»
Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen vastapainon vaikutuksesta.
Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti ryhtyi tähän uuteen toimeensa...
»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen. »Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»
»Entä minun sitten... Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»
»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»
»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»
»Ymmärrettävästi... mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on, että se aina on silmissä.»
»... ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin ymmärrettävän ärtyisästi.
»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»
»No, sepä oli hyvä... Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt kuitenkin hänen vaimonsa, ja... sinä ymmärrät!»
Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli kauhea malka hänen silmässään.
XI.
MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.
Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä, että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.
Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.
Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt: tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla joestamme!
Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.
Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää häntä tehtävästä toiseen.
Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.
»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»
»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi, »niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»
Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.
Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa, täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran koulukurin alaiseksi.
Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta, mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä mitään virhettä?
Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja limpputaikinasta.
Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin sanoin — — —
— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin, kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut tyytyväisiksi!»