Part 3

En tahdo puhua omista kärsimyksistäni.

Olkoon kylliksi sanottu, että ne kävisivät yli voimieni, ellen tietäisi, että lapseni tahtovat tehdä kaiken lieventääkseen niitä.

Tällä koettelemuksen hetkellä kiitän Jumalaa, että tyttäreni sai puolison, joka ei mennyt ja jonka ei tarvinnut mennä naimisiin rahojen tähden.

Rauhoita Jumalan tähden Viktorine rukkaani ja ole hänelle aina arvokkaana ja suopeana tukena, pyytää sinun syvästi liikutettu, mutta aina uskollinen anoppisi

_Heloise H_.

Tätä kirjettä lukiessa olivat Viktorinen posket tulleet aivan valkoisiksi.

Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.

Wilhelmille hän ei lausunut sanaakaan.

Mutta nyt suvaitsi Wilhelm sanoa:

»Aiotko mennä kotiisi?»

»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»

»Entäs me sitten!»

»Mekö?»

»Niin, me olemme juuri nyt puilla paljailla.»

Viktorine tuijotti mieheensä.

»Kuuntelehan! Kaiken tämän komeuden täytyy joutua omistajilleen takaisin. Minulla ei ole mitään, millä maksaa. Ja kun nyt molemmin puolin, näytämme erehtyneen, mikä ainakin säästää meiltä moitteiden tekemisen ikävyyden, niin käsittääkseni voimme tehdä vain yhden ainoan järkevän päätöksen, mutta se ei ole se, jota äitisi esittää?»

»Miksi täytyy heti tehdä päätös?»

»Siksi, että se on välttämätöntä, siksi, ettemme voi elää tyhjästä ja lopuksi siksi, että kun tämä päätös kuitenkin täytyy tehdä muutaman kuukauden kuluttua, voi sen yhtä hyvin tehdä nytkin.»

»Mikä päätös se sitten on?»

»Minua surettaa sanoa sitä sinulle, sillä se ilmaisee — minun täytyy tunnustaa se — suurta epähienoutta minun puoleltani. Mutta niin hidas kuin luonteeni onkin, niin yhdentekevää kuin minulle onkin rahan arvo, en voi sentään olla huomaamatta, että meille oli raha todellakin välttämätöntä.»

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että asiain nykyisellään ollessa sinä epäilemättä teet viisaimmin, kun...»

»Kun?»

»... kun muutat takaisin kotiisi vanhempiesi luo, jotavastoin minä lähden Tukholmasta ja asetun mihin sattuu. Minä tarvitsen niin vähän.»

»Mutta,» vastasi Viktorine yksinkertaisesti, miltei rakastettavan lapsellisesti, »minähän olen sinun vaimosi — kuinka silloin voin muuttaa luotasi?»

»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa avioliitossa kuin me.»

»Minkälainen meidän avioliittomme sitten on?»

»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä kuin kolea talvipäivä.»

Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti hänen silmiinsä.

Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:

»Kumman on syy?»

»Ei kummankaan, luullakseni.»

»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä... minä _tahdoin_ kuitenkin, minä.»

»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä — mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten sanoin.»

»Jos sanot tämän vakavasti...»

»Kyllä, Jumala tietäköön, aivan vakavasti.»

»Silloin... siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa, ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»

»Mutta, ymmärrä minua toki: sinä luulet, että isäni on rikas.»

»Siitä minä en välitä.»

»Hän on vararikon partaalla, kuten sinunkin isäsi.»

»Ah!»

»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme mitään muuta.»

»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen. »Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»

VII.

VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.

Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä kunnioituksen tunteella.

Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.

Ja kuitenkin, mitä piti hänen tehdä?

Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä, mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.

Miehen ajatellessa näitä oli vaimo pannut hatun päähänsä.

Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli väriä ja ilmettä.

Tällä hetkellä saattoi luulla Viktorine aivan toiseksi ihmiseksi.

Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet kerrassaan kauniiksi.

Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.

Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!» sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä äsken puhuin.»

»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»

»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla sieluuni! Kuitenkin, Viktorine...»

»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti ja pyytäen.

Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja kiiruhti ulos.

* * * * *

Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm nojatuoliin.

Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin huolimattoman ivallisesti:

»Kaikki on katoavaista auringon alla!»

Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin, eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.

Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi suuttua.

Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no, sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut parempi, jos olisi tehnyt niin.

Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi koko hänen persoonansa.

Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.

Ja mitä olivat nämä unelmat?

Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta horroksesta.

Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.

Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä. Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.

Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun uinailuhorrokseensa.

Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman taisteluja vanhempien puolelta.

Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa) päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.

* * * * *

Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä luo.

Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että jotain tavatonta oli tulossa.

Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.

Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.

»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin odottanut enemmän hienotunteisuutta.»

»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin olkapäähän.

»Pahempaa?»

»Hän tahtoo... hän tahtoo... että minun pitää muut... muut... muuttaa taas kotiin.»

»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä? Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»

»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole yhtään mitään, millä elämme.»

»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs, puolen miljoonan arvoinen maatila...»

»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että meidät molemmat oli uhrattu.»

Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.

»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin...»

»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti... Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan, puolen.»

»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä... Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...»

»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»

»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon pedon vaivoina.»

»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä mieheni luo!»

»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa, eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi onnettomuudessa.»

»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin...»

»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes katsokaan sinuun?»

»Rakastunut — sitä en juuri luule... Hän on kyllä hyvin kaunis mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»

»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»

»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää: ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»

Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.

Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen — huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain vaivoin kärsi.

»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti, tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme siitä!»

Ääneen sanoi hän nyt:

»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella sinua.»

»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä kyyneleisistä silmistään.

»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä! Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»

»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»

»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen sinun puolestasi...»

»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»

»Hyvä, lapseni... jätä minut nyt!»

VIII.

RIITA RATKAISTAAN.

Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä, vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.

Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:

»No, mitä uutisia kuuluu?»

»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit hänen luokseen iltapäivällä.»

»Ja se, mistä puhuimme?»

»Mikä?»

»Oletko unohtanut neuvoni?»

»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa. »Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»

Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes, että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.

Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa punaiset silmät.

Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.

Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen niin pian kun hän palaisi kotiin.

»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.

* * * * *

Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia eikä häntä vielä kuulunut.

Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli Wilhelm.

Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.

»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.

Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli joutunut hänen jalkoihinsa.

»Voi sentään, varo Biancaa!»

»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että...»

Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.

Viktorine nousi vavisten ja meni ovelle.

»Mihin, jos saan kysyä?» sanoi mies.

»En mihinkään. Aioin vain lukita oven.»

»Ja minkätähden?»

»Sentähden että... sentähden, ettei kukaan tulisi sisään.»

»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa... mutta tiedä, että vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan. Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka...»

Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.

Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli palannut, virkkoi hän hiljaisesti:

»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä enemmän.»

»Etkö sitten enää ole vihoissasi?»

Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.

»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin... Sano minulle: mistä johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»

»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit. Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta. Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai: 'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»

»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla, sallit miehesi loukata sinua?»

»En tiedä oliko se vain sen takia — ehkä ajattelin jotain muutakin?»

»Ehkä ajattelit jotain muutakin?»

Viktorine punastui kovin vastatessaan:

»Mainitsiko äiti mitään siitä asiasta, josta puhuimme aamupäivällä?»

»Kyllä hän mainitsi.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Että hän huomispäivänä tulee hakemaan sinua.»

Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän äsken oli ollut punainen.

»Sallitko sinä sen?» hän melkein kuiskasi.

»Ole järkevä, lapseni — ei ole mitään muuta neuvoa.»

»Älä sano niin... älä sano niin!»

»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta...»

»... ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi pidättää kyyneleitään.

»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme, sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»

»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan vaimonasi, niin kauan kuin elän.»

»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi. Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman asemasta.»

»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»

»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista... Mutta yhtäkaikki: minä en voi elättää sinua, ja siksi...»

»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä ajattelen erästä asiaa!»

»Anna kuulla!»

»Niin, jos voit kärsiä minua...»

»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»

»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin moni muu, joka on joutunut häviöön?»

»Kuinka he sitten tekevät?»

»He tekevät työtä.»

»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä todellisuudessa on jotain aivan toista.»

»Mutta...»

»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella. Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään muuta tehtävissä.»

»On kyllä, paljon muuta... Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit ehkä myöskin luennoida siellä.»

»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan; mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää niin kuolettavaa tointa.»

»Mutta jos kuitenkin yrittäisit...»

»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään perille asti.»

Viktorine huokasi.

»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun, niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä, maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»

»Meillä olisi hyvin yksinkertaista... Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!» lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia yksinkertaisia huonekaluja... Minä keittäisin itse.»

»Niin, kuten silloin kun leikit nukkiesi kanssa!»

»Ei, oikeaa ja kunnollista ruokaa.»

»... kynttilärahoillani: kahdeksantoista kruunua vuodessa?»

»Niillä ja myöskin niillä, mitkä saisin omasta työstäni.»

»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä elatukseksemme?»

»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»

Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta kauniina lapsellisuutena.

»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita, joita voimme myydä tarpeen tullen.»

»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.

»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»

»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»

Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin onnellisena... miksi, sitä hän ei tietänyt.

Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan, näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut, kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.

* * * * *

Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.

Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.

Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua notaarion kanssa.

Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki jäsenet vavisten:

»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti koskee isää!»

Viiden minuutin kuluttua tuli nuori aviomies takaisin.

Hän oli kuolonkalpea.

Viktorine ei voinut kysyä mitään.

Silloin sanoi Wilhelm ojentaen päättävästi hänelle kätensä:

»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»

Viktorinen pää vaipui hänen rinnalleen.

»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään muuta kuin sinä... Isä...»

»Lapsi rukka, itke vain, sinä olet isätön — mutta minä olen jälellä!»

Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli yöllä ampunut itsensä.

Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt jättää konkurssianomuksensa.

IX.

LÄHTÖ.

Toukokuu oli juuri alussaan.

Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa — oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois vietäväksi.

Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle. Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä, kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.