Part 2

Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta, mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.

Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.

Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.

Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen ylellisiä, melkein satumaisia häitä.

Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.

Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive, kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti parempana ottaa itse rahat huostaansa!

Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan, joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:

»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman. Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut kaksinkertaiseksi.»

»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen; tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa pitämään huolta suuresta taloudesta.»

Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.

* * * * *

Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.

Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden, ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.

Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?

Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen iltapäivän.

Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.

Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa — joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.

»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut. »Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»

Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.

Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:

»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota hän ei kuitenkaan itse huomannut.

Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.

Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella puolella.

Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa huoneessaan. Siksi...

Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä, kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:

»Uskallanko suoraan sisälle... tai koputanko ensin?»

Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin rohkeana.

Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku palvelijoista olisi tullut sinnepäin.

Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.

Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä — sai hän sanoneeksi:

»Pelästyitkö?»

Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.

Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.

»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin kuin oikeastaan tahtoikaan.

Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.

Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään välinpitämättömyytensä takia.

»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».

»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»

»Kiitos.»

Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn, seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.

»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta. Tahdotko että otan pois kaikki... hiuskoristeenkin?»

»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä. »Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»

»En, niistä on vain vaivaa.»

»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»

»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin käyttävät tavaroitaan.»

»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»

»En, sitä en ole koskaan ajatellut... Mutta kello on kohta seitsemän — etkö tahdo ruveta...»

»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa sinua vierailuilla.»

»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?» kysyi Viktorine epäröiden.

»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»

»Ooh...»

»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit ranskalaiseen romaaniin.»

»Niin, mutta olen unohtanut niin paljon, että olisin tarvinnut sanakirjaa.»

»No, sitähän olisit voinut käyttää?»

»Sitä ei ollut käsillä.»

»Ja jätit mieluummin lukematta kun hait sen?»

»Minä nukuin hetkisen sen sijaan.»

»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin lukeminen?»

»Niin, kun en ymmärtänyt kirjaa.»

»Ota sen vuoksi huomenna ruotsalainen, niin et tarvitse sanakirjaa!»

»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»

»Sinä luet kai sitten saksan ja englannin kieltä sujuvammin?»

»En suinkaan... Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut, kun tulin tänne?»

»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi ilmoittamalla minulle mitä kello on.»

Kun vaimo sulki oven ilmeni miehen kasvoilla vastenmielisyys ja suru.

»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta tulee?»

* * * * *

Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt ennenkuin kello löi kahdeksan.

Sillä aikaa istui Viktorine kärsivällisesti kaikessa komeudessaan ja odotti.

IV.

KIRJEVAIHTOA.

_Notaario Wilhelm Reiner maisteri Frejdlingille_.

15 päivänä marraskuuta 18..

»Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä kirjeillä!

Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.

Ja sano minulle mitä nämä henkiset hyttysenpistot hyödyttävät?

Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en ota lukuun.

Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi... hyvä! Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?

Minä kuolen... väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni sisältö!

Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.

Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.

Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni, jolla muka hoidan raha-asioitani.

Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat nuo tuhat kruunua jo menneet.

Saa nähdä, kuka tulee kustantamaan taloutemme.

Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.

Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen ja yhtä typerä.

Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi varalähteikseni.

Ikävä on suurin ylellisyyteni ja minä nautin siitä.

Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.

En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista velvollisuuksista.

Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.

Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin, että kaipaisin keskustelua kanssasi.

Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi kuukaudeksi.

Ystäväsi _Wilhelm_.»

* * * * *

_Viktorine ystävättärelleen neiti Louiselle_. 10 päivänä joulukuuta 18..

»Hyvä Louise!

Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.

Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!

Oi, kuinka sydämellisen hauskaa mahtaa olla kun ei ole ikävä!

Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.

Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.

Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.

Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.

Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa, ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan kauhean paljon rahaa.

Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.

Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.

Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko onnellinen avioliitossani.

Ehkä kaikki avioliitot ovat samallaisia, kuin minunkin, kotioloissa.

Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.

Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen. Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli... hänellä on sangen ikävä tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista ystävääsi

_Viktorinea_.

J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.

Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi kesänä.»

V.

KIRJEVAIHTOA VIELÄKIN.

_Sotakamreeri Reiner pojalleen_.

Tidanäs 3 päivänä tammikuuta 18..

Sinähän olet aivan järjiltäsi, rakas Wilhelmini! Mitä peeveliä voit pyytää minulta enempää kuin olen tehnyt! Kuka on etsinyt sinulle tuon jumalallisen naimiskaupan, ellen minä — kuka on järjestänyt sen? Jollet nyt tahdo hoitaa itseäsi, niin et ole ansainnut että sinua on autettu onneesi.

Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin — toisin sanoen, jos olisi tarpeellista — niin mistä minä ottaisin varat? Mitä luulet maksaneen minulle koko tämän puuhan pitoineen, matkoineen ja lahjoineen ja... lahjomisineen kiusallisille velkojille? Niin, paljon enemmän kuin sinä voit aavistaakaan.

Olen antanut sinun olla siinä käsityksessä, että asiani ovat joutuneet vain vähäsen epäkuntoon, mutta nyt voin yhtä hyvin sanoa sinulle, että mukana seuraavat 500 kruunua on kaikki, mitä minä voin antaa, sillä onnettomuudeksi, rakas poikani, eivät asiani ole ainoastaan vähän epäkunnossa, vaan perinpohjin, niin tosiaankin, aivan kokonaan rappiolla.

Minulla on tuskin viidesosa jälellä Tidanäs'istä — joka luultavasti sekin ensi syksynä menee minulta — ja siitä viidennestä osasta ovat Brunsberg ja Samby kiinnitettynä.

Nämä maatilat menevät siis ensin, Tidanäs sitten.

Minulla ei sen jälkeen ole muuta neuvoa kuin koettaa saada lainan avulla jokin suurempi maatila arennille. Tämä on kyllä kovaa, mutta täytyy pysyä pystyssä ja niin vähän kuin mahdollista ajatella sitä mitä on ollut.

Mitä tulee asumiseenne Brunsbergissä ensi keväänä, niin asukaa kernaasti siellä pari kuukautta, jos haluatte, mutta minä en ole tilaisuudessa — tämä sanottuna aivan todenperään — tekemään mitään valmistuksia mukavuudeksenne.

Mutta minun nähdäkseni ei sinun tarvitse surra tätä kovin paljon — lukuunottamatta osanottoasi minua kohtaan — sillä luultavasti on appesi jo tällä hetkellä tehnyt hyviä kauppoja sillä 75,000 kruunulla, jonka hän määräsi vaimosi myötäjäisiksi.

Sano tuolle kunnon miehelle, että sinä nyt itse haluat hoitaa raha-asiasi. Ja kun se tapahtuu, niin paina tarkkaan mieleesi kehoitukseni menetellä aina viisaasti ja harkitsevasti.

Jos haluat erikoisesti neuvojani tässä asiassa, niin kirjoita minulle ja saat luotettavimmat neuvot uskolliselta isältäsi

_Lorentz Rainerilta_.

J.K. Äitisi kirjoittaa erikseen. Hän on melkein mieletön surusta sen tähden, että meidän syksyllä täytyy muuttaa Tidanäsistä, mikä toistaiseksi luonnollisesti on syvin salaisuus.»

* * * * *

_Tukkukauppias Clas H. tyttärelleen_.

»Kiltti Viktorineni!

Pienestä kirjeestäsi näen erittäin suurella mielihyvällä, että sinusta alkaa tulla oikein hyvä vaimo, koska jo ajattelet mitä menee talouteesi.

Mutta, rakas ja hyvä lapseni, minulla on tässä ainoastaan pieni muistutus tehtävänä:

Naidun naisen tulee nimittäin kääntyä miehensä eikä isänsä puoleen.

Jumalan kiitos, rakastettu tyttäreni, että olemme onnistuneet saamaan sinut sellaisiin naimisiin, että voit joutua ainoastaan tilapäiseen puutteeseen, tai oikeammin sanoen, tilapäiseen pulaan, sillä sellaista pikkuseikkaa ei voi sanoa puutteeksi.

Myötäseuraavat 500 kruunua auttavat sinut luultavasti pulastasi.

Mutta, rakas Viktorineni, tästä lähtien saat olla niin kiltti, ettet vaivaa minua, sillä tänä talvena olen vähän huolissani mitä tulee raha-asioihin.

Sinä et voi ymmärtää tätä, hyvä lapseni, mutta käänny luottamuksella miehesi puoleen — hänen tarvitsee vain kirjoittaa isälleen.

Ja keväällä odotetaan teitä Tidanäsiin, jossa rakastettavat appivanhempasi tulevat tekemään kaikkensa sinun hauskuudeksesi. Omalla maatilallanne toivoakseni sinut myöhemmin yllättää omien vanhempiesi vierailu.

Isällisellä hellyydellä ja uskollisuudella

_Clas H_.

VI.

YLLÄTYS.

Oli päästy tammikuun loppuun.

Kirkas talviaurinko paistoi vastanaineen parimme ruokasalissa olevaan komeaan aamiaiskalustoon ja sama suloinen aurinko heitti myös säteensä kahteen vaitiolevaan henkilöön, jotka istuivat pöydän ääressä.

Viktorine, joka »kirjastaan» oli lukenut, että vaimon ei pidä tuhlata huomaavaisuuttaan miehelleen, kun tämä ei näytä tahtovan huomata sitä, oli nyt, päämääränään kaikessa miellyttää miestään, alkanut noudattaa toista menettelytapaa, kuin hän alussa käytti.

Nykyään puhui hän niin harvoin, että teki mieli luulla häntä mykäksi. Hän ei myöskään pukeutunut enää niin tuhlaavan komeasti, kuin oli tottunut.

Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista aamupukua.

Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi kuin muuten.

Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä, jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen taitoa.

Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa, joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen näyttäytyi sillä tavoin.

Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.

Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä, mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.

Tänä päivänä oli hän kuitenkin päättänyt katkaista vaiteliaisuutensa.

Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä ollessaan.

Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.

Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.

* * * * *

»Ajattelin kysyä sinulta...» alkoi vaimo vihdoin.

»Ajattelin sanoa sinulle, ystäväni...» alkoi mies.

Mutta kun nyt näin, pitkällisen vaitiolon jälkeen, sattumalta tultiin puhuneeksi samalla kertaa, vaikenivat taas molemmat kuunnellakseen toistaan.

»Jatka sinä!»

»Ei, anna kuulla mitä sinulla on sanomista, Wilhelm!»

Mutta ei kumpikaan jatkanut, sillä samalla hetkellä tuli sisäkkö sisään tuoden suuren pinkan laskuja.

»Mitä nämä ovat?» kysyi Wilhelm, tarttuen konemaisesti pinkkaan.

»Herra W:ltä.»

»Herra W... kuka hän on?»

»Huonekalukauppias.”

»Huonekalukauppias?»

»Niin!»

»Mitä minulla on tekemistä hänen kanssansa?»

Puhuessaan selaili Wilhelm laskuja ja löysi mitä täydellisimmän luettelon kaikista huonekaluistaan.

Kuuden huoneen huonekalut — kaikki maksamatta!

»Tämä on erehdys. Pyydä tuojaa viemään laskut tukkukauppiaalle!»

»Poika sanoo, että hänen piti tulla tänne.» Vielä kerran katsoi Wilhelm papereita ja näki oman nimensä ylimmäisenä.

Liian veltto hämmästyäkseen, vielä vähemmin kiivastuakseen ja vielä tuskin aavistaen, että tässä olisi muu kuin erehdys kysymyksessä, sanoi hän vain tuon ainoan sanan: »Hyvä!»

Palvelustyttö poistui huoneesta. Wilhelm oli jo unohtamaisillaan koko asian — Viktorine ei ollut edes kysynyt mitä paperit olivat — kun heidät uudelleen keskeytettiin.

Tällä kertaa tuli kirjelappu rouva H:lta hänen vävylleen.

Pannen toisen kerran pois voileipänsä, otti Wilhelm tavallisella tyyneydellään vastaan anoppinsa tiedonannon. Hän alkoi lukea.

Mutta tämä kirje sisälsi varmasti jotain merkillistä, sillä hän oli tuskin silmännyt sen läpi, ennenkuin hän, pudottaen sen pöydälle, heitti niin suuttuneen katseen vaimoonsa, että tämä sen sijaan oli vähällä kaataa kahvikuppinsa pelästyksissään.

»Mitä siinä on?» kysyi hän vavisten.

»Etkö sinä tiedä?»

»Minä en tiedä mitään.»

»Onko se varmaa?»

Hän katsoi vaimoonsa tutkivasti, läpitunkevasta

»Olenhan sanonut etten tiedä mitään.»

Hänen äänensä oli vakuuttava.

»No hyvä, kas tässä sitten... lue itse!»

Viktorine luki seuraavaa:

»Paras vävyni!

Olen saanut mieheltäni tehtäväkseni selittää erään asian, mikä olisi koskenut häneen liian kovin, jos hänen olisi pitänyt itse siihen kajota.

Siitä syystä olin ajatellut itse tulla luoksenne huomenna. Mutta ollen levoton ajatellessani, että suullinen keskustelu voisi tuottaa jonkinlaista ikävyyttä — jotkut selitykset vaativat sanomatonta hienotunteisuutta — kirjoitan mieluummin.

On todellakin molemmin puolin rauhoittavampaa, että keskustelemme toistemme kanssa tällä tavoin.

Sinä tiedät, hyvä Wilhelmini, että isäsi erinomaisen anteliaasti kovin vastusti mieheni toivomusta pitää huolta taloutenne kuntoonpanemisesta. En ole koskaan minuuttiakaan epäillyt, että hänen aikomuksensa oli jakaa siitä koituvat kustannukset yhdessä meidän kanssamme.

Viktorinen vanhemmat rakastivat kuitenkin häntä niin suuresti, että he olisivat mielellään tahtoneet suorittaa yksin tuon huomattavan menoerän.

Niin, ystäväni, sellainen oli todellakin aikomuksemme. Mutta »ihminen päättää, Jumala säätää.»

Nyt kaikkein pahin.

Kahden suuren kauppahuoneen vararikko tämän syksyn kuluessa on antanut mieheni liikeasioille niin kovan täräyksen, että... että... minun täytyy sanoa se, ystäväni — että pelkään, ettei ainoastaan sinun myötäjäisesi, vaan kaikki on mennyt.

En uskalla ajatella eteenpäin, sillä pilvi pimittää mieleni, kuten silmänikin.

Näiden kauheiden olosuhteiden vallitessa ja kun olisi aivan hyödytöntä, että sinä puhuisit appesi kanssa — joka sitäpaitsi on sellaisessa mielentilassa, että minä todellakin pelkään hänen puolestaan — on minulla ainoastaan yksi neuvo annettavana sinulle, mutta se on järkevä ja ainoa, jota sinun tulee noudattaa.

Kirjoita kunnon isällesi. Sillä aikaa täytyy huonekalukauppiaan odottaa, kuten muidenkin, sillä saat tietysti laskut kaikesta muustakin.

Oikeastaan käy kaikki kuitenkin kuten isäsi on toivonut. Hän saa nyt itse pitää huolta taloudestanne ja hänen hellä ja rehellinen sydämensä on, kuten sinunkin, liian jalo pannakseen meidän syyksemme onnettomuutta, jota emme voi ehkäistä.