Part 6

»He ovat tulleet sinne kauas vain kuollakseen. Sitä ei sanota kirjassa, mutta se on kaiken takana. Tunteakseen kuoleman tulevan pakkasena ja yksinäisyytenä. Nyt minä ymmärrän, että noiden ihmisten täytyi päästä sinne ylös yhä uudestaan. Kuin olisimme aina tietäneet, että tämä pakkanen ja yksinäisyys piilee elämän takana, työn ja rakkauden ja ystävyyden takana, ja nyt me vihdoinkin tahdomme nähdä sen edessämme ja tarttua siihen, omistaa sen... kaiken tuon, mitä me kartamme ja työnnämme luotamme... ei, tässä on tosi edessä, me tahdomme nähdä tuon kuoleman... tule siis, tuhat tulimmaista, nythän me olemme täällä, ja me pinnistämme eteenpäin ja luisumme huomaamatta taaksepäin ja kompastelemme... ja tulemme niin uupuneiksi, että ainoa onni on nukkua... minä lainaan sinulle kirjan kun olen lukenut sen loppuun.»

Vinge on noussut. Hän ei tahdo kauemmin olla täällä. Hänen täytyy olla yksin. Hän ymmärtää yhä paremmin, mitä Salting on sanonut hänestä. Hän on sairas. Hänellä on resepti taskussa... kolme tippaa kerrallaan... ja hänen ei pidä puhua siitä Marie-Louiselle...

Salting puristaa hänen kättään ja saattaa hänet ulos portaille saakka ja huutaa hänen jälkeensä:

»Hyvästi, sinä. Huomenna metsään! Ja tänne sinun ei tuon seikan vuoksi tarvitse kiivetä vielä kahteenkymmeneen vuoteen.»

Kun Salting palaa taas huoneeseensa, seisahtuu hän hetkeksi keppiinsä nojaten:

»Niin, mies poloinen! Niin se tuntuu meistä — alussa!»

III.

Kasööri Andersen on kavaltanut kassasta viiden vuoden ajan. Hän nauttii luottamusta, senvuoksi sitä ei ole huomattu ennen kuin nyt, jolloin hän joutuu loukkuun pelkän sattuman, laiminlyönnin kautta, mikä oikeastaan on hänen vaimonsa syy, koska tämä viime vuoden kuluessa on tehnyt hänet niin sekapäiseksi. Hänellä suorastaan ei ole henkisiä voimia kylläksi jatkaakseen nerokkaasti suunniteltua kirjanpitoaan, ja eilen sai vihdoin tarkastaja, tuo teoreettisesti koulittu idiootti, asiasta vainua, tänään se keksitään suunnilleen kello kaksitoista.

Silloin on vihdoinkin selviävä, kuinka Andersen vaimoineen on voinut viettää moista elämää — teattereissa, ravintoloissa, kesäisin Marienlystissä. Ihmiset saavat tietää, että Andersenin konttorissaan kertoma tarina rouva Andersenin Ranskassa eläneestä sedästä, joka kuoli ja jätti kaikki rahansa hänelle, on valetta alusta loppuun, ja pahinta kaikesta: rouva Andersen saa tietää, että juttu, jonka Andersen on kertonut hänelle aina heidän kihlausajastaan saakka Andersenin muka johtavasta asemasta liikkeessä ja osuudesta voittoon, sekin on valetta alusta loppuun; vaimo ja anoppi tulevat raivoihinsa, ja sitä ei Andersen jaksa kantaa.

Vaimonsa tähdenhän hän on kaiken tehnyt. Vaimo on maailmannainen ja hyvästä perheestä, Andersen on rakastanut häntä juuri siksi, että hän on niin hieno ja että hänen tottumuksensa ovat peräisin aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin hänen omansa. Herra Jumala, Andersenhan on vaatimaton mies, hänen pienet silmänsä punareunaisine luomineen ovat aina epävarmoina räpytelleet kohti maailmaa, kunnes ne lankesivat hänen tulevaan vaimoonsa, joka siis oli hieno ja hyvästä perheestä, mutta istui puoleksi vanhanapiikana ommellen salassa muutamalle korumyymälälle leveillä valkoisilla sormillaan ja uskoi Andersenin valeita.

Ensimmäinen seikka, joka hurmasi Andersenin, oli se perhesinettisormus, joka hänellä oli etusormessaan. Moista ei Andersen ollut milloinkaan ennen nähnyt. Hän näki unia tästä sormesta, jonka sormus teki melkein majesteetilliseksi, hänen silmänsä ahmivat tuota kookasta naista, omituisia viettejä heräsi hänessä, ja sitten hän alkoi kerskua ja valehdella saadakseen hänet.

Andersen sai myöntävän vastauksen ja vaipui hänen jalkainsa juureen ja aloitti autuaallisen rikolliselämän. Anoppi joutui ensiluokan täyshoitolaan, ja kesällä asui siis Andersen vaimoineen Marienlystissä. Kun hän saattoi vaimoaan ruokasalin punaista kävelymattoa myöten kohti Sundetia tai kasinon »pikku hevosten» luo, missä he eivät koskaan voittaneet, tunsi sekä Andersen että hänen vaimonsa, että he olivat Euroopan hienostuksen keskus. Herra Andersen ikuisti kuningattarensa tämän seisoessa Hamletin haudan ääressä, perhesormus etualalla, Andersenista tuli näet kesällä amatöörivalokuvaaja, hän havaitsi näet, että todellisella kylpyvieraalla riippuu pieni valokuvauskone hihnassa olan yli. Ja vielä toisestakin syystä. Valokuvaajat käyttävät syankaliumia levyihinsä. Andersen tietää eräästä sanomalehtien itsemurhakuvauksesta, että se on nopeimmin vaikuttava myrkky.

Nyt aamulla hän ottaa pienen pullon mukaansa pimeään koppiin.

»Muistathan liput tämäniltaiseen konserttiin», sanoo vaimo vuoteestaan ja kääntyy seinään päin nukkuakseen edelleen.

»Kyllä, ystäväni», sanoo pikku Andersen, ja samassa hän tuntee, kuinka kaikki hänen kaulassaan kasaantuu tönkäksi. Hän menee vaimonsa vuoteen ääreen ja hapuilee hänen kättään peitteen alta.

»Anna olla», sanoo vaimo ja läiskäyttää häntä päin.

»Kyllä», sanoo Andersen puoleksi tukahtuneella äänellä ja juoksee ulos.

* * * * *

Hän syöksyy siihen vaununosastoon, minne Vinge on kätkeytynyt toivoen saavansa olla yksin, juuri sinä hetkenä, kun juna lähtee liikkeelle.

Vinge hypähtää pystyyn, tahtoo väittää vastaan... tyhmyyksiä, toisellahan on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin hänelläkin. Vieras vetää ikkunan alas, silmäisee molemmille puolille, vetää sitten nopeasti päänsä takaisin ja heittäytyy nurkkaan. Hänellä on kaikki päivän sanomat ja kuvitetut lehdet mukanaan, iso pinkka, kuin hän aikoisi pitkälle matkalle, ilman matkatavaroita.

Andersen luo Vingeen nopean pälyvän katseen, sitten hän hypähtää pystyyn ja kumartaa:

»Anteeksi... minä en heti tuntenut hra johtajaa... hyvää päivää...»

Vinge luo katseensa ylös. Tunnetaanko hänet täälläkin? Tietysti. Kuka tuo pikku mies on? Vinge tervehtii epävarmasti.

»Andersen», sanoo Andersen virallisella, jäykällä äänensävyllä, jonka hän on oppinut kesällä Marienlystissä kuullessaan automobiilien omistajain esittäytyvän toisilleen: »Benedict & Co:n toiminimestä».

Niin, nyt Vinge muistaa ja vastaa tervehdykseen. Aivan mitätön henkilö.

Vinge katsoo ulos akkunasta. Andersen on käynyt käsiksi sanomalehtiin. Hän näyttää haeskelevan jotakin, antaa silmien kiitää läpi palstojen, päästää sitten lehden käsistään, niin että se putoaa lattialle, tai pistää sen taakseen. Sitten tulee pilalehden vuoro, hän pudistelee päätään ja nauraa ja lausahtaa Vingeen päin:

»Tämä on hyvä, tämä, tahdotteko nähdä?»

Vinge ei ojenna kättään, Andersen ei hellitä.

»Johtaja on matkustelemassa. Minä aion Helsingöriin. Minulla on siellä vähän toimitettavaa.»

Kun Vinge ei vastaa, istuu Andersen hetken kädet polvillaan.

»Tämä vaunu hytkii», sanoo hän käsiänsä katsoen. »Huonoa ainesta.»

Sitten hän vaikenee, nojautuu taaksepäin ja näyttää nukkuvan.

Vinge ei voi olla katsomatta häneen. Hänen parraton suunsa liikkuu niin avuttomana hänen nukkuessaan. Miksi minä istun tässä? ajattelee Vinge. Melkein koneellisesti hän on mennyt rautatieasemalle ja ostanut lipun Helsingöriin. Kuin Salting olisi hypnotisoinut hänet eilen illalla. Koko yön hän on nukkunut raskaasti ja herännyt uupuneena; enimmin häntä halutti jäädä makaamaan suljetuin silmin ja kuitenkin hän tietäisi varsin hyvin, että hänen täytyy nousta, mennä ulos, pois.

Konttorissa on kirje Rasmukselta, ja Vinge mielestään tiesi sen jo edeltäkäsin. Johtokunnalla on ollut kokous. Tilannehan on vakava. Kova kilpailu ja uhkaava lakko, joka niin selvästi on kohdistettu Vingen politiikkaa vastaan, vaikka sitä ei sanota. On käsitelty Vingen tarjousta tai esittämää halua poistua, ja kieltämätöntähän on, että uusi mies otaksuttavasti voisi torjua molemmat vaarat. Johtokunta on tietenkin kiitollinen Vingelle näiden monien vuosien työstä, jonka merkityksen se kaikissa suhteissa tunnustaa, mutta varsin hyvin ymmärretään, että hän näin pitkän työpäivän jälkeen tuntee olevansa väsynyt, mikä valitettavasti käy ilmi hänen lausunnoistaan tuonoin johtokunnan kokouksessa. Johtokunta on vakavasti pohtinut tilannetta. Asia saattaa kehittyä siihen, että yhtiön parasta katsoen oltaisiin pakotettuja esittämään Vingelle, että hän vetäytyisi pois politiikasta. Ellei se hänestä ollut ajateltavissa, löytyi kenties joku nuorempi voima, joka...

Ei, tämä ei ollut mikään uhkavaatimus! Puheenjohtaja vain kirjoittaa tämän Vingelle selvittääkseen tilannetta, onhan aina aikaa, miettiä asiaa; teidän harras Rasmus Repo.

Sanomalehdetkään eivät ole ihmetyttäneet Vingeä. Helsingillä on johtava kirjoitus lakosta, joka on kohdistettu laivayhtiöittemme kovaa kuria ja liian sotilasmaista johtoa vastaan. Toisessa paikassa lehteä on haastatteluja, ei Vingen kanssa, jonka nimeä ylipäänsä ei mainita, vaikka jokaisen täytyy huomata, että se tuntuu ilmassa. Luvataan pakina valtamerihöyryjen lämmittäjistä lehden matkustavalta kirjeenvaihtajalta, joka useamman kerran on matkustanut Atlantin poikki ensi luokassa. Vinge heittää lehden pois. Niin, Salting on kyllä oikeassa... hän kaipaa ilmaa, hän tahtoo tehdä pitkän kävelyn aivan yksin tämän yhden kerran. Niine hyvineen hän meni. Hänellä oli Saltingin resepti taskussaan, hän pistäytyi apteekkiin ja sai pienen pullollisen kirkkaita tippoja... mitä nimilapulla seisookaan... nitro... kuka voi moista töhryä lukea! No niin, tänäänhän hänellä ei ole ensinkään kipuja.

»Pullo... pieni pullo», Andersen on ilmeisesti kauan katsellut häntä ja on nyt ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä hänen vieressään.

»Ettekö kenties ole oikein terve?»

Vinge pistää pullon taskuunsa ja lausuu torjuen:

»Minä haluan levätä vähän.»

Mutta Andersen on vain onnellinen siitä, että hän vihdoinkin on saanut vastauksen. Hän alkaa kuumeisesti puhella. Hänellä on, kuten sanottu, jotakin toimitettavaa Helsingörissä. Sää on ihana. Jos aikaa riittää, tekee hän kävelyretken metsään, hän tuntee sen hyvin viime kesältä, silloin hän teki vaimonsa ja anoppinsa kanssa sinne huviretkenkin pari kertaa, hotellista heillä oli mukana eväskori kuin entisaikoina, he makasivat ja söivät paikoilla, missä oli aivan hiljaista ja rauhallista... niin, vaihtelun vuoksi... hänen vaimoaan huvitti maata metsässä ja nyppiä katkorappoja. Hän ei ole ottanut vaimoaan mukaansa tänään, ei, he kai aikovat konserttiin illalla... missä nyt liput olivatkaan? Ne eivät ole tässä taskussa... vaan tässä... no, sehän oli hyvä. Mitä, jos hän olisi kadottanut ne! Hänhän tiesi niin varmasti käyneensä hakemassa ne. — Syyskuu on ihana kuukausi. Ovatko puut jo kellastuneet? On jokseenkin kylmä öisin. Eilen satoi. Metsässä on varmaan märkää. Hän unohti tosiaankin ottaa kalossit mukaansa...

Sitten hän vaikenee vihdoin ja vetäytyy takaisin nurkkaansa.

Vinge antaa vauhdin ja vaununjyskeen viedä kaikki ajatukset mukanaan, nyt vilahtaa jokin asema ohitse, veräjä huiskuttavine lapsineen, metsikkö, alastomat vainiot... miks'ei vainioilla näy milloinkaan ihmisiä?... Tuolla huvilassa liputetaan... tuolla on Sundet... juna pysähtyy Helsingöriin.

Andersen hypähtää pystyyn ja ryhtyy keräilemään lehtiään. Vinge aikoo kiiruhtaa hänen ohitseen, mutta hän liittyy seuraksi.

»Olisi kai käytävä parturissa», hän sanoo ja tunnustelee poskiaan... »En ehtinyt tehdä sitä aamulla... ja sitten syödä vähän aamiaista... ehkä?»

»Hyvästi», sanoo Vinge ja kääntyy pois, niin pian kuin he ovat tulleet aseman ulkopuolelle.

Hän tuntee helpotusta nähdessään Andersenin häviävän parturiin lehtipakka kainalossa.

Vinge kuljeksii aallonmurtajalle päin. Hän kulkee epävarmana, polvet vähän notkuen, hän ei oikein tiedä minne suunnata kulkunsa, kun hänellä ei ole mitään päämäärää. Sitten hän tuntee meri-ilman silmissään ja suullaan, jotakin entistä sukeltaa esiin jossakin hänen mielessään, jokin muisto Kronborgista, Helsingörin punaiset katot, auder Helsingborgin yllä, merimerkki tuolla rinteellä.

Vinge on uloimmalla niemellä, merkkiaseman luona. Luotsi seisoo tähystämässä. Vinge kysyy häneltä konemaisesti minkä mitäkin ja sattuu tietämättään käyttämään merimiesmäistä puheenpartta. Luotsi katsoo häneen ja ymmärtää vaistomaisesti, ettei hän ole tavallinen kylpyvieras, joka tahtoo olla olevinaan. Ja sitten tuolla herralla ei ole purjehduslakkia päässään. Siis hän ei kuulu myöskään siihen halveksittavaan ihmiskunnan osaan, joka istuu leikkilaivan kannella rottinkituolissa ja näyttelee kapteenia muutamille tytöille, joilla on pitkät sulat hatuissaan. Luotsi antaa senvuoksi kunnollisen merimiehenvastauksen. Vinge lausuu vain pari sanaa lisää, asiallisia sanoja, luotsi vastaa lyhyesti ja ammattimaisesti, Vinge kohauttaa hattuaan ja istuutuu uloimmalle penkille.

Selvästi, lyhyesti, miesmäisesti. Ne, jotka ymmärtävät toisensa, eivät käytä kaikkea turhaa sananpaljoutta. Kuten siellä valtuustossa... puheita, puheita. Kenenkä vuoksi? Puoluejohtajanko? Hänhän pitää kaunopuheisuudesta, eikö niin, sujuvasta esityksestä, ne ovat omiansa huomisaamun lehdille, jos puhujalla on sama käsitys kuin niillä, mutta asia itse... sehän on ratkaistu!

He eivät voi pakottaa häntä sanomaan: en äänestä; eivät voi, ja kenties pari liittyy häneen, ja asia raukeaa tänään. Entä sitten. Kohta on vaalit, ja ensikerralla on puolue varovaisempi. Valitaan oikea mies, ja kaikki sujuu niinkuin pitääkin.

Helsinghän on sanonut sen hänelle: mitä julkinen elämä takaa miehille, jotka eivät seuraa puoluetta? Mutta miksi hänen pitää sitten seisoa siinä puhumassa? Hän on äkkiä hengittävinään suuren salin ilmaa, ummehtunutta kokoushajua, kaikkien näiden ihmisten vaatteiden, vanhan tupakan, ruumiiden höyryjä, tomuisien paperien ja mattojen pölyä, hän kuulee oman äänensä... ulkoa opitut lauseet... selostajain lyijykynät rapisevat paperilla... puoluejohtaja istuu sukien partaansa kädellään ja puoluetoveri on vetänyt jonkun mukaansa nurkkaan ja koettaa kuiskata! Mutta hän puhuu puhujaäänellä, joka ei ole hänen luontainen äänensä... opitut lauseet, pienet keskeytykset... nyt hän lisää voimaa, sillä nyt hänen on lopetettava... hyi hitto!

Sillä hänhän ei ollenkaan tahdo sanoa tätä. Sitä, mitä hän tahtoo, ei kenties voida sanoa, sitä muut eivät voi ymmärtää, työmiehet kaikkein vähimmin, ja senvuoksi he pitävät häntä vain alhaisena luonteena, joka ei suo heille rahoja. Hän ei välittänyt siitä, mitä Helsing tuona iltana sanoi hänelle, mutta se on kuitenkin jäänyt häneen, koska se nyt tulee hänen mieleensä. Hän on sekoittanut yhteen jotakin, joka ei kuulu yhteen. Oman ilonsa siitä, että saa toimia ja elää, että saa tuntea oman vauhtinsa ja panna muut käyntiin, ja sitten suuren työtätekevän massan, jolle työ on ikeenä ja ilo aivan muualla — mikäli sillä on mitään sellaista.

Astuessaan julkiseen elämään hän ei oikeastaan ensinkään ajatellut tätä kaikkea. Hänelle vain tarjottiin uusi työn muoto, ja niinpä hän vastasi myöntävästi. Miksi? Olihan oikeastaan hauska istua siellä kauniissa raatihuoneessa ja elää kaupungin elämää uudella tavalla. Jokin seikka itse kokouksissa viehätti häntä, monilukuiset ihmiset, jotka oikeastaan kukin sinänsä ovat rakastettavia, erilaatuiset kysymykset, jotka suoritettiin melkein koneellisesti, tämä säännöstelevä voima, joka panee liikkeelle kaupungin sadat rattaat... jopa itse valaistuskin, joka lankesi yli erilaatuisten kasvonpiirteiden ja kuulijain vaihtelevan piirin.

Mutta nyt Vinge ymmärtää, ettei hän itse ole ensinkään ollut mukana panemassa koneistoa liikkeelle, ja ensikerran kun hän aikoo panna oman persoonansa vaakaan, muserretaan hänet kuin hietajyvänen. He eivät voi käyttää häntä. Hän on asiaankuulumaton. Nyt hän seisoo ensikerran ulkopuolella ja näkee, minkä arvoista tämä kaikki oikeastaan on.

Hän näkee suuren valitsijalauman sysäävän muutamia olioita edelleen, ei siksi, että nämä ovat parempia, viisaampia, vapaampia kuin muut, vaan koska nämä suostuvat olemaan heidän puhetorvinaan, tekemään mitä toiset toivovat, ja vaativat itselleen vain sen pienen turhamaisuuden tyydytyksen, että saavat istua tuoleilla ja olla äänessä.

Ja nyt ovat kaikki nuo tuntemattomat kasvot kääntyneet häneen päin, tuhannet silmät tuijottavat häneen, niin että hänen ihoaan pistelee: Mitä sinä tahdot? Miksi sekaannut siihen, mikä ei sinuun kuulu? Pysy alallasi!

Eivätkö he muka ole oikeassa? Eikö hänen velvollisuutensa juuri olekin pysyä työssään, jossa hän voi käyttää kaiken voimansa luodakseen muillekin samaa elämää ja työiloa, jota hän on tuntenut itsessään? Jos kukin tekee sen omassa piirissään, eivätkö silloin itsestään yhä useammat taistele hänen taisteluansa, ja eikö voittoa saavuteta juuri siten?

Näin työskentelevät hänen ajatuksensa hänen kävellessään takaisin aallonmurtajaa myöten ja kaupungin läpi. Se ei ole mikään järjestynyt ajatussarja, pikemminkin vain välähdys toisensa jälkeen, joka herättää hänet siitä horroksesta, mikä tänään on vallinnut hänessä.

Kun hän kääntyy eräässä kulmassa, näkee hän Andersenin istuvan kahvilan edustalla; pöydällä on hänen lehtikäärönsä.

Andersen hypähtää pystyyn ja sulkee kapean käytävän.

Syödään vähän aamiaista, eikö niin? Kun kerran on aikaa, miks'ei tehdä niin? Andersen tempaa kellonsa esiin ja katsoo sitä: kyllä, hänellä on aikaa. Vasta vajaan tunnin päästä hänen tarvitsee tavata sitä... jonka kanssa hänen on puhuttava.

Äkkiä hän katsahtaa pitkin katua, nopeasti, kuin lähestyisi se, jonka kanssa hänen on puhuttava.

Täällä on vähän kylmähkö, sanoo Andersen ja kuivaa otsaansa, täällä käy veto kulmauksessa, hän siirtyy mieluummin sisään. Eikö herra johtaja Vinge tahdo tulla mukaan?

Andersen on saanut lehtensä kainaloon ja tepastelee Vingen edessä.

Siellä on aivan tyhjää sisällä... hän on tilannut itselleen pihvin paistettujen munien kanssa, mutta jos heitä nyt tulee kaksi, voisivat he ensin tilata voileipäpöydän — se on tavallisesti erinomainen täällä pikkukaupungissa — »minun vaimoni suorastaan rakastaa voileipäpöytää», sanoo Andersen äänellä, joka vapisee innosta ja liikutuksesta.

Vinge jatkaa matkaansa kesken toisen lörpötystä. Hän kulkee kapeiden katujen kautta, matalien talojen lomitse. Hän saattaa nähdä sisään perheisiin, jotka asuvat alakerrassa. Jokapäiväinen elämä huvittaa häntä. Vanha vaimo seisoo kumartuneena yli höyryävän padan, vanha mies istuu nojatuolissa lukien lehteään isojen pyöreiden silmälasiensa lävitse; pieni tyttö loikoo ikkunalla silitellen kissanpojan selkää...

Hänet temmataan töykeästi tunnelmastaan: ajoneuvot, jotka täyttävät koko hevosradan, pakottavat hänet siirtymään pyöreille mukulakiville, jotka esittävät muka jalkakäytävää. Ohi ajaa jonkin läheisen herraskartanon landoo, hiljaisuutta raatelee hevosten ravi epätasaisella kivityksellä. Ja nyt vasta Vinge ikäänkuin oikein ymmärtää, että hän kulkee tässä aivan yksin tavallisena arkipäivänä ja miksi hän tekee niin. Saattavatko vaunut hänet ajattelemaan Rasmusta... pikku koditko saattavat hänet ajattelemaan lapsia kotona ja Marie-Louisen leikkejä heidän kanssaan? Mika liittää nämä mietteet toisiinsa? Jokin ääni hänen rinnassaan puhuu Marie-Louiselle. »Minkälaiseksi on meidän välimme muuttunut, Marie-Louise? Miksi on siitä niin kauan, kun viimeksi puhelimme? On ollut niin paljon seikkoja, joista minä en ole puhunut sinulle. Minä en edes oikein tiedä, kuinka niin on käynyt. Mitä liikuttaa Rasmus sinua ja minua?»

Tämä vieras, mitätön mies on vyöryttäytynyt hänen elämäänsä, on asettunut hänen ja hänen työnsä väliin, asettunut hänen ja hänen kotinsa väliin... onko se mahdollista, voiko jotakin sellaista tapahtua? Sellaista tapahtuu todellakin, hän tuntee sen rintaansa vasten, kuin ne seisoisivat tuossa hänen edessään, repo ja kaikki ne muut. Juuri nyt, kun Salting on sanonut hänelle sen... sen, mitä hän ei tahdo ajatella... sehän on ohi, ei hänellä ole mitään kipuja...

Hän kulkee yhä rivakammin, nyt hän tuntee jalkojensa alla, että kivitys loppuu, hänellä on maantie edessään, huviloita, puutarhoja, hän kuulee automobiilin ajavan ohitseen, merkkitorven törähdys kiihoittaa häntä... olisivatpa ne tässä, niin hän saisi puolustautua oikein kouraantuntuvasti! Ne ovat hänen kimpussaan, kaikki nuo, jotka hän otti lukuun vain toisessa sijassa, herättävät hänessä kyllästymistä itseensä, alentavat häntä hänen omissa silmissään...

* * * * *

Päivä kulkee tasaista rataansa kaupungissa, ihmiset kohtaavat toisensa ja puhelevat keskenään. Sanat varisevat heistä. Tuossa seisoo kaksi Vingen tuttavaa kadunkulmassa. »Oletteko kuullut, että on jotakin epäsopua Vingen ja hänen johtokuntansa välillä. Niin, minulla oli taanoin pöytätoverina amiraalitar Fuchs, hänen miehensähän on johtokunnassa... hän sanoi suoraan, että Vinge pannaan viralta. Minä näin hänet eilen kadulla, hän olikin vallan surkean näköinen. Mutta voihan se olla vain siitä, ettei hän ole oikein hyvissä voimissa. Kuka ei olisi vilustunut tähän aikaan? Vai tekö ette ole?»

Puhelin soi Vingen konttorissa. Ei, johtaja ei ole täällä. Niin, mutta sanomalehtimiehen piti puhua hänen kanssaan tänään, milloin hän siis on tavattavana? Ei tiedetä. Sanomalehtimies on loukkaantunut. Hän on vain olevinaan, kyllä hän on siellä, se johtaja... silloin täytyy yrittää hänen yksityisasuntoonsa päivällisaikaan. Ruokaa hänen kai on saatava. Sillä välin hän voi puhella puheenjohtajan kanssa.

Rasmus on huono puhumaan telefonissa. Hän ei ole milloinkaan voinut oppia, että hänen on puhuttava alas tuohon suppiloon. Se on niin epämukavaa, kun on sikari suussa, ja Rasmusta miellyttää imeä sikariansa, kun hän puhuu telefonissa jonkun kanssa... se antaa hyvää pohtimisaikaa. Oikeata luottamusta hänellä kylläkään ei ole tähän laitteeseen, joka on syntynyt sen jälkeen kuin hänestä tuli sivistynyt mies.

Onko kysymyksessä jotakin, joka koskee johtajan vaihdosta laivayhtiössä? Onko se jossakin yhteydessä tämän lakon kanssa? Sitähän herra toimittaja kysyy? Niin, katsokaa, mitä siihen tulee... Rasmus imee sikanaan taaksepäin nojautuneena leveässä kirjoitustuolissaan, jalat melkein otsan tasalla... Halloo, halloo, huutaa sanomalehtimies. Ei, sanoo Rasmus, asiahan on niin, että lakko... Halloo... niin, minä kuulen... mehän toivomme parasta... niin, senhän me teemme...

Rasmus naurahtaa vähän, kun sanomalehtimies soittaa kiinni. Se on kuitenkin varsin hyvä keksintö, tuo puhelin.

»Nyt siis Vinge sulattelee tuota kirjettä. Mitähän hän siihen vastaa? Hän ei kyllä vetäydy syrjään politiikasta, hänhän tahtoo esittää suurta osaa... niin, mutta jos hän kuitenkin ratkaisisi niinpäin, silloin on kai hänen korskeutensa tiessään! Ja jos hän ei tee niin, otamme me siis Johnsenin, ja hänet olen siis minä asettanut toimeen...»

Päivä kuluu. Vingen konttorissa puhellaan pulpetilta pulpetille. On puolueita myötä ja vastaan. Lyödään vetoa: Kuka tulee ensin taloon, Rasmus vai Vinge? Konttoripäälliköt eivät pidä pilaa sopivana. Jos jotakin tapahtuisi, ei käy laatuun, että on omaksunut kannan, joka ei ole yhtäpitävä yhtiön edun kanssa. Ne, jotka pitävät Vingestä, puhuvat hänestä hillitysti kuin sairaasta. Herra prokuristi Jensen istuu paikallaan ja tekee velvollisuutensa, hänestä on yhdentekevää, mikä johtajan nimi on.

Vinge istuu penkillä tien vieressä, joka vie merenrannalta metsään. Hän tietää, että nyt hänestä puhutaan. Voivatko he ottaa häneltä hänen työnsä? Se ei ole oleva helppoa. Hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa. Mutta jos hän »voittaakin»? Voittaa — hänhän on menettänyt. Hän on menettänyt myötätuntonsa ihmisiä kohtaan, valoisan ja hilpeän työkykynsä, hänen työpäivänsä on pimentynyt. Hän, joka luuli kaikkia ystävikseen ja jonka jokainen uusi päivä tempasi mukaansa, hän ymmärtää nyt, että hänellä on vihamiehiä ja että hänenkin täytyy ruveta tyrkkimään itseään eteenpäin vilinässä, aivan kuin muutkin.

Lomaa, sanoi Salting. Niin, nyt hän alkaa ymmärtää, miksi otetaan lomaa. Kun tullaan väsyneiksi, niin väsyneiksi kuin hän nyt. Mutta silloinhan ihminen myös on liian väsynyt levätäkseen.

Tuolla kuuluu joku tulevan juosten tietä pitkin. Vinge kuulee sen, ennenkuin hän näkee mitään, askelet kajahtavat kovalla tiellä ja kirkkaassa ilmassa. Sitten sukeltaa Andersen esiin. Ennenkuin Vinge ehtii nousta, on Andersen penkin luona.