Part 5

Ja silloin oli niinkuin käsi hellä väristen ois hunnun sulta poistanut — mi kirkkaus silmissäsi! — ja niinkuin joku näkymätön mulle hymyten ois viitannut ja olalleni laskeunut ois käsi.

Ma seurasin. Nyt kerron, mitä nähdä sain: sun onnes, kallis, näin mä siellä kaukomailla. Ja joka toive, rukous vuokses rukoelemain on kerran koristava sieluasi jalokiven lailla.

Olen nähnyt, mitä anteina saat maailman muun: kera riemun tuskaa ja kullan kera kuonaa se lainaa, ja aika suita merkitsevi posket ja suun ja ympäri silmäisi leimansa painaa.

Olen nähnyt: sinun heilimäsi hetki vielä lyö, syys kaikki toiveet siunaten täyttää nähnyt elämäsi pyhänä kuin onnen, min yö, yö yksin uness' ihmiselle näyttää.

Minä maasta, jota rakastan, koska se sun, sun synnytti, kaunis ja kallis, olen poissa, ja oli kuin mykkä ja ikuinen yöni mun olis hehkunut autuuden hurmioissa.

Olen vaeltanut seutuja, joit' en enää nähdä saa, mut hamaan hetkeen, jona kuolema mun jäätää, sieluni vain sua, sua, kallis, kaihoaa, mut turhaan, ah turhaan — niin kohtalo säätää.

Valdemarin mentyä seisoo Vinge hetken katsellen epävarmana Marie-Louiseen. »Kuinka Valdemar on onnellinen», sanoo tämä.

»Onnellinen? Eikö runo juuri kertonut hänen kuolemastaan?»

»Kyllä. Mutta hän rakastaa.»

»Saattaako ihminen rakastaa ja ajatella kuolemaansa samalla hetkellä?» kysyy Vinge.

Marie-Louise katsahtaa häneen hymyillen pientä hymyä, joka tekee hänet luottavaiseksi ja kiitolliseksi.

Vinge pyyhkäisee otsaansa ja tahtoo vapautua jostakin. Mutta se ei ota väistyäkseen.

Onhan taas tänään tapahtunut jotakin uutta. Rasmus on ollut hänen luonaan. Rasmuksella on valtiollisia ystäviä, jotka pitävät häntä ajan tasalla, eikö niin? Hänellä oli poliittiset päivälliset eilen... hm, sellaiset päivälliset voivat saada eräänlaisen merkityksen, sen Vinge kyllä tietää. Eikö hän todellakaan ole kuullut mitään tuosta lakosta? No niin, uskoihan Rasmus sen. Vingellähän on suhteita työmiespiireihin... poliitikkona... mutta kenties nuo suhteet eivät ole aivan ystävällistä laatua tällä hetkellä? Täytyy vähän höllentää ohjaksia, sanoo Rasmus, kuin puhuisi Ludvigille. Olla taipuisa mielipiteissään. Ei ole niin helppoa olla poliitikko, kun samalla on toisessa toimessa, jossa on vastuussa muille. Siitäkin, kuinka käyttää aikansa. Rasmus itse ei ole milloinkaan luullut voivansa sellaisesta selvitä, vaikka hän tosin aina on ollut oma herransa. Hänellä ei ole ollut aikaa. Mutta nythän kaikki menee niin ripeästi. Ei kai Johnsenista kuulu mitään uutta?

Enempää hän ei sanonut. Pitääkö Vingen nyt tässä selostaa se Marie-Louiselle? Nykyaikaanhan hän epäilee Jumalaa ja koko maailmaa.

Ei, hän käy läpi salin ja heittäytyy kirjoituspöytänsä ääreen. Hän on ottanut työtä mukaan kotiinsa. Hän ei ehtinyt lopettaa sitä tänään konttorissa; ensin häiritsi häntä Rasmus, ja sitten hän ei ollut enää työtuulella.

Marie-Louise katsoo hänen jälkeensä. Nyt hän tietää, että jotakin on kysymyksessä.

* * * * *

Sali on pimeä ja tyhjä. On hiljaista koko talossa. Vinge on tehnyt kauan työtä. Alussa se kävi pingoitetusti, ajatukset muualla, sitten se sujui paremmin. Hän kuuli Marie-Louisen lopettavan ompelunsa salissa, hän saattoi seurata hänen jokaista liikettään, kun hän pani tavaransa syrjään, ymmärsi, ettei hän tahtonut häiritä miestään, kosk'ei hän tullut huoneeseen, ja sitten Vinge ikäänkuin uhalla työskenteli yhä kiihkeämmin. Näin tulee hän vihdoin valmiiksi. Hänestä tuntuu, kuin ilma olisi tullut raskaaksi kaikista savukkeista, jotka hän on polttanut, hän menee ikkunan ääreen avatakseen sen.

Samassa hän horjahtaa, hänen täytyy hapuilla tukea tuolista. Hän tuntee kovasti kalpenevansa. Hänen jäsenensä tuntuvat pyörivän. Hän kumartuu eteenpäin. Silloin tulee kipu. Hän muistaa äkkiä, kuinka se yllätti hänet muutamia päiviä sitten konttorissa, hänen ruumiinsa muistaa sen, rinta, käsivarret muistavat ja valmistavat tietä sille kuin vanhalle tutulle.

Se on pistos, joka alkaa terävänä ja ikäänkuin laajenee, mutta enemmän kuin kipu vallitsee häntä omituinen voimattomuuden tunne.

»Kuolenko minä nyt?» hän ajattelee.

Samassa hän huomaa jotakin lämmintä; hän saattaa ojentaa ruumiinsa. Kipu häviää. Hän tunnustelee otsaansa, se on aivan kostea ja kylmä.

Hän menee ikkunan ääreen ja saa sen avatuksi. On rankkasade. Ilma on lauhkea ja täynnä varisevien lehtien tuoksua... oh, hän hengittää syvään.

Lampun valojuovassa hän näkee tupakansavun ajelehtivan kohti avointa ikkunaa. Ilmanpaine työntää sen ensin takaisin, sitten se nousee korkeammalle ja heilahtaa aaltona ulos. Minä olen ihan yksinkertaisesti tupakoinut liikaa, sanoo hän itsekseen. Hän tarkastaa savuaaltoa ja toistaa tyyntyneenä: tupakoinut liikaa. Hän ei milloinkaan ole ollut sairas. Hänellä on terveet, voimakkaat jäsenet. Hän herää joka aamu hilpeys ja lepo ruumiissaan, joka höyryää, kun kylmä suihku virtaa sen yli. Hän ei milloinkaan ajattele ruumiinsa vointia. Mutta nyt hän on siis tässä istuessaan tupakoinut liikaa. Hän ei tahdo puhua siitä Marie-Louiselle. Hänet valtaa hyvinvoinnin tunne. Hänen sisäinen lämpönsä palautuu entiselleen. Mutta hän on väsynyt. Hän sammuttaa työlampun, menee vuoteeseen ja nukkuu raskaasti. — —

* * * * *

Hurraa, täällä tiellä on verisiä jälkiä, olemme osanneet häneen, hänen sydämensä vuotaa verta...

Näinä päivinä on Vingen vaikea hillitä itseään. Hän ei tahdo ajatella muuta kuin että hän on tuntenut itsensä sairaaksi, mutta se on jättänyt jälkeensä ärtyisyyden, joka saattaa hänet hairahtumaan.

Koirat nuuskivat hänen jälkiään.

On ollut johtokunnan kokous lakonuhan johdosta. Rasmus antoi muiden johtokunnanjäsenten olla kauan äänessä, lopuksi hän teki yhteenvedon keskustelusta: Vingen julkinen asema ei ole eduksi yhtiölle, osakkeet laskevat näinä päivinä kuin romahduksen edellä, lakko on seuraus hänen poliittisesta toiminnastaan, sen tietää Rasmus »näin meidän kesken», Johnsenia koskeva tyhmyys on todisteena siitä, että hänellä on liian monta rautaa tulessa, Johnsenin tapaiseen kilpailijaan on joko kohdistettava koko huomio tai on hänestä tehtävä työtoveri. Rasmus on vallan varovasti tunnustellut Johnsenia, hän ei luule, että tällä on mitään läheisempää yhteistyötä vastaan, joka siis osaksi voisi vapauttaa Vingen kaikesta tästä, mikä nyt tuottaa hänelle liiaksi vaivaa.

Nyt se on sanottu.

Vinge syöksyy puhumaan. Hän ei puhu läheskään niin hyvin kuin Rasmus. Hän on ärtyisä. Hän intoutuu. Hän näkee vain umpimielisiä kasvoja ympärillään, hän ymmärtää, että heillä on ollut kokous ilman häntä. Kukaan ei mainitse mitä hän on ollut ja on liikkeelle, ja kun hän itse sanoo sen, on kuin muut hymyilisivät noloina hänen puolestaan kuiskiessaan toisilleen ja mutistessaan: »Varjelkoon, sehän on niin totta, aivan totta.» Vinge vaatii oikeuttaan vapaana kansalaisena. Äänettömyys. Kasvot ovat noloja näin suurten sanojen johdosta.

Sitten keskeyttää Rasmus.

Ei, sanoo Vinge, hän ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Jos toivotaan hänen jättävän paikkansa, niin hän puolestaan ei ainakaan ole estämässä sitä.

Rasmus lausuu ystävällisesti kuin kärsimättömälle potilaalle: »Tämähän on vain valmistava keskustelu, rakas Vinge, eikö niin?» Mutta nyt hän siis tuntee mielialan. Niin, sitten on kokous lopussa, hyvät herrat. Rasmus ottaa varapuheenjohtajan, siivon komendöörin, jonka muisti ei ulotu nenää pitemmälle, mukaansa iltapäiväajelulle päntätäkseen hänen päähänsä, mitä kokouksessa on tapahtunut.

Seuraava hairahdus: Vinge menee tapaamaan Johnsenia. Niin, sillä puhelimessa Johnsen vastasi, että hänellä valitettavasti ei ole aikaa tulla Vingen luo tällä kertaa. Silloin Vinge menee Johnsenin luo.

»Nyt minä olen voiton puolella», sanoo Johnsen itsekseen. Ja sitten: »Hän on vallan kalpea kiukusta, hän on totisesti surkean näköinen, antaa hänen nyt vain intoutua.»

Eikä Vinge säästä itseään. Kokonainen rajuilma iskee Johnsenin yli, Vinge sanoo kaikki tyhmyydet, mitä hän vain saa päähänsä: kavaluutta, alhaisuutta, moukkamaisuutta, hienotuntoisuuden puutetta ja huonon kasvatuksen tulosta ja koko joukon kauniita sanoja Rasmuksesta, tuosta ketusta, rakista, vanhasta aasista... siinä on kokonainen eläintarha, joka huvittaa Johnsenia suuresti. Hän tulee yhä kohteliaammaksi, vastaa mahdollisimman vähän, saattaa Vingen melkein rakastettavasi ovelle. Vinge ryntää alas portaita ja tietää varsin hyvin, kuinka tyhmä hän on ollut. Johnsen tuulettaa huoneen hänen jälkeensä ja ajattelee: Mikä onni, että selvisin silloin rouvasta seurauksitta! Mutta minua ei haluta tavata häntä liian pian uudestaan.

Tätä Vinge ei voi salata Marie-Louiselta. Hänen täytyy puhua Johnsenista. Kaikkea tuota muuta hän ei voi mainita, kun hän nyt kerran on saanut päähänsä, että hän pitää sen omana tietonaan... häntä hävettää, että hän tuo sen mukaansa kotiin... hän on niin tottumaton siihen... jos Vinge olisi ollut ihmistuntija ja pessimisti, olisi hän vallan tyynesti keskustellut siitä Marie-Louisen kanssa sopan ja paistin välillä.

Mutta Johnsen! Aterian jälkeen hän purkautuu. Heidän syödessään on Vinge ollut vaiti, on tuskin koskenut ruokaan, Marie-Louise hoitaa koko keskustelun, mutta sekä Georg että Annette huomaavat, että jotakin on hullusti, ja vaikenevat lopuksi kokonaan.

Vinge työntää kahvikupin luotaan, ja sitten hän sanoo: »Oletko voinut kuvitella, että hän on sellainen roisto?»

Marie-Louisen päätä huimaisee hetken. Frits Johnsenko? Hänkö, jonka Marie-Louise on tuntenut olevan itsensä ja miehensä välillä tänä aikana?

Mutta hänen täytyy puolustaa Johnsenia. Hänhän tietää tästä jotakin, jota Jens ei tunne. Onhan hän kuulevinaan Johnsenin äänen... tuolta vanhasta puistosta, muutaman minuutin matkan päästä, hän näkee sillan, kaivannon, jossa vesi virtaa... hänen silmänsä... ja hän juoksi...

Vinge ei ymmärrä. Marie-Louisen täytyy toistaa puolustuksensa: »Niin ei Johnsen varmaankaan ole tarkoittanut... sinähän et _tiedä_ sitä, Jens...»

Eikö hän tiedä! Oh, hän tietää paljon! Hän tuntee ihmiset. Kateellisia! Tahtovat vain ajaa omia asioitaan. Eivät siedä kenenkään onnistuvan. Johnsen kuuluu kaikkein pahimpiin... oikein siihen kirottuun uuteen sukupolveen.

Marie-Louise puolustaa taas. Hänkin kiivastuu. Hän ei tahdo Jensin olevan semmoisen. Se koskee häneen. Hän ei oikein selvitä itselleen, vaikuttaako tässä kenties hiukan myös se, että hän ei tahdo Johnseninkaan olevan sellaisen.

Nyt he seisovat vastakkain kuin kaksi miekkailijaa.

»Loruja, haaveita!» huutaa Vinge. »Mistä sinä Johnsenin tunnet? Tuon nulikan!»

»Ajattele sitten itse olevasi hänen asemassaan. Muista mitä ajattelit Svendsen-vanhuksesta.»

Vinge värähtää kuin Marie-Louise olisi iskenyt häntä kovaa. Vertaileeko hän? Uskaltaako hän vertailla?

Eikö Marie-Louisen ja Vingen välillä ole milloinkaan ennen ollut erimielisyyttä? On tietenkin. Ne ovat aina päättyneet siihen, että he ymmärsivät toisensa entistä paremmin juuri näiden kahnausten vuoksi; he koettelivat voimiaan ja voittivat toisensa. Mutta nyt on Marie-Louise lausunut nuo sanat, ja ne olivat näiden päivien levottomuuden värittämät, sillä Marie-Louise ei ole ymmärtänyt, minkä vuoksi Vinge on salannut sen, mikä näinä päivinä on täyttänyt hänen mielensä, ja Marie-Louisen itsepuolustuksen kautta ovat sanat saaneet uuden sävyn, kuin hänkin asettuisi nyt miestään vastaan. Näin on Vinge ne tulkinnut. Hänellä on siis vihollisia kotonaankin! Tämä hämärä ajatus Svendsen-vanhuksesta, jota hän on itse vastustanut kuin vihollista, saa uutta eloa, kun hän tapaa sen juuri vaimonsa suussa. Kohtalon kostoako? Loruja! Onko mitään kohtalon kostoa? Jotakin mystillistä mahtia? Ei ole mitään mystiikkaa. Kyllä, on...

Hän on mennyt huoneeseensa. Jokin käy hänelle ikäänkuin ylivoimaiseksi. Sisäistä ja ihan ruumiillistakin väsymystä. Hänellä ei ole mitään kipuja, mutta sairauden tunne vallitsee häntä. Vaisu hätä. Tarve puhua siitä jonkun toisen kanssa ja kuulla rauhoittavia sanoja. Eihän hän ole sairas. Mutta häntä haluttaa puhua lääkärinsä kanssa. Miksi ei? Hänhän voi kernaasti pistäytyä hänen luonaan jonakin päivänä. Herra Jumala, Saltinghan on hänen vanha ystävänsä... Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään tietää sitä... hän vain pelästyisi tai ehkä nauraisi, kun Vinge pelästyy pikku kipuja... hän on niin ankara itselleen... ja hassuahan onkin voimakkaan miehen juosta lääkärin luo. Ja kuitenkin tietää Vinge, että hän hetken kuluttua menee Marie-Louisen luo kertomaan kaikki!

Ei, hän ei tahdo. Hän ei voi. Ja Marie-Louise kun rupeaa vielä lisäksi puolustamaan Johnsenin tapaista otusta! Hän menee kuin meneekin ulos. Voihan hän yhtä hyvin käydä lääkärin luona nyt tänäänkin. Mutta hän on väsynyt. Oikeastaan häntä haluttaa enemmän loikoa tuolillaan silmät ummessa. Hän yrittää sitä. Hän sulkee silmänsä. Samassa on kuin hän olisi Saltingin luona. Hän näkee hänen huoneensa, kuulee hänen äänensä. »Sinä — voimaihminen!» Niin, sen Salting sanoo, sen hän sanoo joka kerta, kun he tapaavat. Onhan naurettavaa istua tässä pohtimassa sairautta, kun kerran on voimaihminen. Väsynytkö? Se menee ohi, kun hän pääsee ulkoilmaan. Hän on istunut liian paljon paikoillaan näinä päivinä. Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään kuulla, että hän menee.

Marie-Louise kuulee sen. Hän on istunut melkein jäykkänä eteensä tuijottaen. Nyt hän kuulee eteisen oven käyvän. Hän kumartuu tahdottomasti ääntä kohden, sitten hän purskahtaa itkuun.

* * * * *

Vinge kävelee nopeasti tultuaan alas kadulle. On ruvennut sataa tihuttamaan. Ylhäällä kaarilamppujen kajastuksessa näkyy sumu harmaana kosteana huntuna, joka kääriytyy kaiken valon ympärille. Kadulla on lokaista, äänet vaimentuvat. Ihmisten eleissä on jotakin vaiteliasta ja painostunutta, kova ääni saa heidät käännähtämään, erikoisen kirkkaasti valaistu myymälä imee koko parven luokseen, ihmisiä ikäänkuin haluttaa seisoa siellä vähän virkistymässä.

Tohtori Salting asuu korkealla eräässä vanhassa talossa. Vingen täytyy kauan seisoa soittamassa, ennenkuin avataan. Pieni palvelustyttö, jolla on tukka epäjärjestyksessä ja märät kädet, kysyy mitä hän haluaa, ja samalla avautuu ovi eteiseen. Saltingin kookas, laiha hahmo näyttäytyy, toisessa kädessä on hänellä karkeatekoinen keppi.

»Sinäkö se olet, Vinge? Tämä herra on meidän kundejamme, Alexandra, hänet teidän täytyy heti päästää sisään, muuten hän voi livistää tiehensä.»

Vinge katsahtaa tahtomattaan palvelustyttöön, joka vilkuilee häneen kuin aikoisi sanoa: ukko on vähän tylsä! Tytöllä on pienet ruskeat silmät matalan otsan alla, kasvot ovat leveät ja huulet kapeat, punaiset.

»Emmekö mene sisään?» kysyy Vinge vastenmielisen vaikutelman vallassa.

»Menemme. Neiti Hansen on kai kiltti ja sulkee oven ja lopettaa sitten työn täksi päiväksi. Mutta ennenkuin menette, tuokaa esiin portviiniä.»

»Herra Jumala, Salting, onko sinulla yhäkin tuommoisia palvelustyttöjä?»

He ovat tulleet huoneeseen, jossa on kolme ikkunaa eikä muita huonekaluja kuin vanha kirjoituspöytä, nojatuoli, muutamia muita tuoleja, leposohva ja joukko kirjahyllyjä pitkin seiniä.

Salting pysähtyy keskelle lattiaa ja nojautuu tuolia vastaan.

»Tuommoisia palvelustyttöjä», hän puhuu kieliopillisesti ja panee painon tuolle, »tuommoisia palvelustyttöjä on minulla edelleenkin, aivan niin. Ne pitävät minut virkeänä, ja niiden kautta minä olen alituisessa kosketuksessa, rahvaan kanssa. Alexandra on kolmas pesumuijani tyttäristä, molemmat vanhemmat ovat jo kauan sitten vaeltaneet minun taloni kautta ulos avaraan maailmaan. Alexandra on pian kypsä lentämään. Hän on kyllä pystyvä tekemään kodin viehättäväksi yksinäiselle miehelle.» Hän katsoo hymyillen ympärilleen. »Ja minussa on leini, senvuoksi et ole nähnyt minua niin pitkään aikaan.»

»Olisithan voinut lähettää sanan. Marie-Louise olisi silloin voinut hieman auttaa teitä.»

»Minä kiellän vaimoasi koskaan panemasta jalkaansa tänne. Ei suinkaan teillä sairasteta?»

Hän ontuu nojatuoliinsa, asettaa toisen jalan jakkaralle ja vetää kepin avulla laatikon sikareja luokseen.

»Paina puuta nyt, pyyhkäise nuo vihot lattialle.»

»Hän näyttää vanhalta», ajattelee Vinge. »Ja kuitenkin hän on vain kolme vuotta minua vanhempi. Hänen tuuhea tukkansa on aivan harmaa niinkuin kalsea partakin, jota kasvaa hänen pitkillä laihoilla poskillaan... hän on kuin vanha, loppuun kulunut hevonen.»

Salting luo tutkivan silmäyksen Vingeen. Käynti ihmetyttää häntä, mutta antaa nyt miehen itse selittää asiansa. Sitten Salting vähän käpertyy avaran harmaan takkinsa sisään. Hän pukeutuu oman kuosinsa mukaan, takin alla on kailava liivi, sitten pehmeä paita, jonka kaulasta kiinnittää leveä sininen kravatti. Lapset niissä taloissa, joissa hän on lääkärinä, arvelevat, että hän on kuin mikäkin sadun ukko, ja heillä on luottamusta häneen. Hän maistelee usein lääkettä, jota heidän on otettava, antaakseen heille rohkeutta, »vain risiiniöljyä ei, pikku ystävä», on hänellä tapana sanoa, »siihen minulla ei ole tänään aikaa».

Palvelustyttö tuo viinin huoneeseen. Hän on pukeutunut mennäkseen ulos, hänen kaapunsa on tiukkana hänen korkean povensa yllä. Hänen mennessään uhoaa hänestä potpurin tuoksu.

»Niin», sanoo Salting Vingelle, joka huiskii pois hajua, »Alexandralla on tämän kadun varrella ihailija, joka varustaa hänet hajuvesillä. Se on outo tuoksu, eikö sinustakin? Minä olen turhaan pyytänyt häntä, ettei hän kaataisi päälleen puolta pulloa kerrallaan, mutta hän tahtoo nyt kerta kaikkiaan tehdä niin. Ja hän on sitäpaitsi oikeassa. Ihminen joko haisee tai ei haise.»

»No, Jens», sanoo hän sitten, »käy asiaan. Onko vaimosi sairaana? Vai joku lapsista? Vai sinä itse? Niin kai asia on, koska et ole vielä sitä sanonut. Älä kainostele. Terveetkin voivat sairastua.»

Vinge sytyttää uuden savukkeen.

»Puh», sano Salting. »Älä kuvittelekaan, että haiset paremmalta kuin Alexandra. Siis: sinä olet tupakoinut liikaa, ja nyt tuntuu sydämessä pahalta... eikö niin?»

»Mistä sinä sen tiedät... voitko nähdä sen päältäni?»

»Olinpa oikeassa», mutisi Salting. »Anna kuulua nyt.»

Vinge selittää.

»Hm», sanoo Salting, »on helpottavaa olla terveiden miesten lääkärinä — he toki osaavat selittää asiansa.»

Pikku sana »terve» tekee Vingen iloiseksi.

»Tule nyt, niin katsomme sinua vähän. Ole hyvä, ota takki päältäsi ja liivi ja paita ja paneudu sohvalle.»

Salting ontuu Vingen luo ja kumartuu hänen ylitseen.

»Narisee kuin vanha puuhevonen.» Hänen onnistuu päästä polvilleen.

Sitten seuraa tutkimus. Saltingin tunteelliset sormet luisuvat yli Vingen rinnan, hänen iso päänsä kumartuu hieman sen yli, hänen ilmeisiinsä tulee jotakin kuuntelevaa, ja Vinge makaa siinä ensikerran elämässään toisen ihmisen vallassa, ihan yksinkertaisesti ruumiina, kuin pala maata, josta hän on tullut; ja nyt kumartuu vanha sadun ukko kuuntelemaan elämän lähdettä.

»Niin», Salting pääsee vihdoin jaloilleen, »otamme vielä pari, verinäytettä ja muita tuommoisia hauskoja pikkuseikkoja, joita me nyt olemme keksineet, mutta muutoin asia on selvä.» Hän katsoo hymyillen Vingeen. »Sinua on alkanut peloittaa, eikö niin?»

»On», sanoo Vinge ja koettaa myös hymyillä.

»Mitä turhia.»

»Jumalan kiitos», pääsee Vingen suusta.

»Ota nyt vaatteet yllesi ja puhelkaamme siitä. Pikku lasillinen? Tule sinä vain... se on kuolemaksi sekä sinulle että minulle, mutta se vaikuttaa hitaasti.»

»Katsos», sanoo Salting ja vaipuu tuoliinsa, »minä saattaisin hyvin sanoa, että tämä kaikki on kuolemaksi, mutta minä voin myös sanoa, että sinulla on monta hyvää päivää jäljellä, jos vain tahdot.»

»Tietenkin minä tahdon», sanoo Vinge hiljaa.

»Tokkohan? Jos minä nyt sanon sinulle, että sinä et saa polttaa kaikkia noita savukkeita ja että sinun pitää erota valtuustosta ja mennä ulos metsään huomenna ihan yksin ja tehdä kunnon kävely ja pitää lomaa joka vuosi ainakin kuukausi kauniin vaimosi ja Annetten ja Georgin kanssa... pelkkiä hyviä asioita, niin sinä naurat, etkö tee niin.»

Vinge vetäisee syvään henkeä.

»Siis ei minussa ole mitään vikaa... niin, tiesinhän minä sen varsin hyvin. Minulla on ollut pari harmia... sääkin on niin hemmetin kolea... ihminen tulee alakuloiseksi ja vaivaa lääkäriänsä.»

Hetken on aivan hiljaista.

»Eikö niin?»

Sen sanoo Vinge aivan hillitysti.

»Nuo kivut, mitä sinulla on ollut», sanoo Salting, kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vingen sanoja, »tulevat sydämestä ja sitä ympäröivistä suonista. Nyt ne eivät merkitse paljoa, mutta ne ovat oireita. Ne ovat ruumiin antamia vihjauksia. Teet viisaasti, jos otat ne varteen. Sitä sanotaan alkavaksi kalkkiutumiseksi. Ja tauti päättyy kuolemalla, niinkuin kauniisti sanotaan pulmallisissa lääkärikirjoissa. Mutta se voi kestää kauan.»

Vinge luo Saltingiin katseen, jonka vanha lääkäri tuntee liiankin hyvin. Hän nousee, menee sitten Vingen luo ja panee kätensä hänen olalleen.

»Sehän se on kirottua teissä voimaihmisissä, jotka ette ole koskaan olleet sairaita, että se koskee teihin niin kovasti. Ja olette niin tietämättömiä omasta ruumiistanne, Herra Jumala, eihän rakennus ikuisesti pysy pystyssä. Huomaamatta se vanhenee, kunnes kaikki sen kerran näkevät. Sinä olet talo, joka nyt on seisonut viisikymmentä vuotta kaikille säille alttiina, ja kova kenkien kopina on käynyt portaissa ja huoneissa. Semmoinen kuluttaa. Tee se selväksi itsellesi ja aseta olosi sen mukaan, kuten olen sanonut. Äläkä nyt mene kotiin tekemään vaimoasi levottomaksi. Mene metsään huomenna ajattelemaan sitä... lupaa se minulle. Minun on tapana käyttää tuota Helsingörin metsää sekä onnetonta rakkautta että sinun vammaasi vastaan, kun minä huomasin sen itsessäni. Ja jos kivut tulisivat, niin ota tätä.»

Salting istuutuu kirjoittamaan reseptin.

»Kolme — viisi tippaa kerrallaan, jos tahdot tulla paremmaksi. Pullo suun eteen, jos tahdot päästä kaikesta kerrassaan.»

Hän hymyilee, kuten hänen on tapana hymyillä lapsille, joiden on otettava mikstuuraa.

»Kas niin, Vinge, älä nyt istu noin. Ei sinussa ole muuta vikaa kuin että sinä olet täyttänyt viisikymmentä vuotta. Yritä panna vuodet menemään takaperin, jos voit. Minä olen nyt asettanut oloni niin, että pian voin ottaa lomaa. Minä harjoittelen tässä kuluttamaan aikaa lukemisella.»

»Mitä sinä luet?» kysyy Vinge koneellisesti ja tietää tuskin mitä hän kysyy.

»Niin», sanoo Salting, »puhukaamme _siitä_. Minä en lue, minä elän. Se on aivan tavaton kirja, eräs noista pohjoisnaparetkistä, joita minä aina olen pitänyt hupsuna urheiluna... no, sattumalta sain kirjan käteeni ja nyt minä olen muuttanut käsitystä. Tykkänään!»

Hän kohottautuu tuolissaan tukemalla pitkiä käsivarsiaan istuinta vastaan, irvistää ja taivuttaa ruumistaan vähän eteenpäin, kuin aikoisi puskusille.

»Ruho on hellänä tässä istumisesta. Se kohottaa vaikutusta.»

Ja ilman muuta hän rupeaa kertomaan, koska hänellä on sisäinen tarve — hänhän on istunut tässä monta päivää ilman muuta puhekumppania kuin Alexandra, jonka harrastus rajoittuu kortteliin.

»Me uurastamme ja raadamme, ymmärrätkö, tunnin toisensa jälkeen. Koirat ovat lopen uupuneet, me vedämme itse, valjaat syöpyvät ruumiiseen, ruoka loppuu, me syömme viimeisen koiran, pimeys painostaa yhä pahemmin, me tunnemme kohta kuolevamme ja ponnistelemme kohti perikatoa päivät ja yöt. Miksi me teemme niin? Miksi me olemme eläneet?»

Salting antaa käden raskaasti pudota kirjalle.