Part 4

Mutta sitäpaitsi on olemassa toinen paljon kouraantuntuvampi syy siihen, että Rasmusta haluttaa antaa Vingelle pieni löylytys. Vingellä itsellään ei siitä ole mitään aavistusta.

Rasmus kumartuu eteenpäin ja katsahtaa hevosiin.

»Pidätä vähän vasempaa, Ludvig!» Hän koettaa ajatella jotakin muuta, mutta se pyrkii esiin, tuo kohtaus Vingen kanssa... silloin...

Sofie eli vielä silloin. Oli herrakutsut, Vinge oli myös pyydetty. Aterian jälkeen, kun vielä seisoskeltiin salissa, johduttiin puhumaan jalokivistä. No niin, Rasmus oli itse johdattanut puheen siihen, sillä hän oli äskettäin lahjoittanut Sofielle hyvin kalliin koristeen sen johdosta, että tämä oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Hän antoi Sofien mennä hakemaan kalleutensa ja näytteli niitä. Vuosien kuluessa oli niitä kerääntynyt monta, sillä Rasmus käytti niitä kotirauhan ostoon, kun Sofie oli saanut hänet kiinni ilmeisestä uskottomuudesta, ja sitäpaitsi jalokivet ovat eräänlainen pääoman sijoitus.

»Tämä on siis rubiini... ja tämä tässä rannerenkaassa on timantti, ja tämä on topaasi, ja tuo vihreä on... on... miten sitä nyt taas nimitetäänkään... sma... sma...»

— »fiiri!» sanoi Vinge, joka seisoi piirissä ja oli hilpeällä päällä.

»Niin», sanoi Rasmus ja nyökkäsi kiitollisena hänelle, »se on hyvin harvinainen smafiiri!»

Samassa näki hän seuran nauravan ja käänsi kasvonsa pois. Sofie näki sen myös ja tempasi kalleudet itselleen, hän ymmärsi tehneensä tökeryyden, Vinge oli saattanut hänet häpeään professorien, upseerien ja rovastin edessä, maalaispatruunien läsnäollessa, syötyään hänen ruokaansa ja juotuaan hänen viiniään.

Tämähän oli vallan mitätön seikka, nenäkkyys, poikamaisuus... safiiri, smafiiri... sehän on yhdentekevää. Mutta Rasmus oli siis tehty naurunalaiseksi seisoessaan omassa salissaan kehuskelemassa. Tuo meriupseeri tuolla, yhteiskunnan toiselta siiveltä, on sen tehnyt, ja se syöpyy karkean talonpoikaislihan läpi sydämeen saakka ja siellä se piilee vuosikausia. Niin, sanalla sanoen, tuo Vinge olkoon varuillaan!

Tästä hetkestä on lakko ja Vingen suhde siihen tullut yhdeksi niveleksi Rasmuksen hitaissa pohdinnoissa.

* * * * *

Onneksi Vinge ei osaa arvostella lähimmäisiään oikein. Hän on huono ihmistuntija.

Pessimistit eivät koskaan erehdy, mutta he eivät ilostu siitä. Vinge on optimisti, hän ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, että pessimistit seisovat nurkassa huokaamassa: Tästä ei koidu hyvää! Vinge saa niin paljon toimitetuksi, koska hän lähtee siitä edellytyksestä, että hänellä on paljon työtovereita. Ja hänen onnistuu tosiaankin usein saada ihmiset temmatuksi mukaan. He ikäänkuin eivät voi vastustaa tätä miestä, joka on niin iloinen työstään, niin kiinni siinä, ja joka niin ajattelemattomasti paljastaa itsensä niille, joiden kanssa hän kulloinkin on tekemisissä. Perästäpäin monet katuvat, että ovat antaneet hänen temmata itsensä mukaan, ja sysäävät syyn harmistaan Vingen harteille. Mutta siitä hänellä ei ole mitään aavistusta.

Huonot ihmistuntijat ne tekevät suurimman työn. Heitä eivät epäilykset kalva, eivätkä he tuhlaa aikaansa juoniin ja vastajuoniin. He eivät aloita päiväänsä epäluuloisina ja väsyneinä. Joka aamu he sanovat itselleen: Tänään minä teen sen ja sen, siihen ja siihen ihmiseen minun pitää päästä käsiksi, tosin Rasmus Rask ei ole mikään hieno mies, ja sanotaanhan, että hän on kettumainen, mutta hän on kykenevä mies ja hänellä on myös kokemusta, ja minäpä puhun hänelle tuosta kujeesta, minkä Frits Johnsen on minulle tehnyt... no niin, Johnsen on petkuttanut minua, mutta tulimmaista, hän tahtoo päästä eteenpäin, ja sentähden minä pidän hänestä, ja emmepä me tosiaankaan kuole tuosta tappiosta, mutta meidän täytyy siis olla sitä enemmän varuillamme... ja sitten on tuo juttu valtuustossa, niin, mutta kun he huomaavat, että tässä on minulla tosi kysymyksessä, elinkysymys siitä, pitääkö minun ensinkään olla julkisessa elämässä mukana, kun minulla itselläni on tällainen käsitys työn arvosta, niin kyllä he ymmärtävät minut... he ovat vain niin tottuneet siihen, että kaiken pitää mennä vanhaa hölkkää, mutta itse asiassa he taipuvat vakaumuksen edessä... hän oli oikeastaan mahdottoman miellyttävä tuona iltana, toimittaja Helsing, ja puoluetoverihan on vain rähisijä, jolla on liian paljon sylkeä suussaan...

Näin tuumiskelee Vinge, joka ei älyä ihmisiä, ja hän puuhailee pitkän aamupäivän konttorissaan. Ja unohtaa aivan pohtia sitä, että olisi mahdoton kestää keskellä maailman melskettä, elleivät pessimistiset ihmistuntijat vallan hiljaa kävisi järjestelemässä ja sormeilemassa koneistoa, hillitsisi milloin mitäkin ratasta ja ikäänkuin panisi siihen huopapäällystä, joka on kudottu epäluulosta ja laskelmista. Niinpä niin, optimistit, huonot ihmistuntijat, onnelliset ihmiset tekevät työn, mutta toiset panevat nuoran Vingen jalkaan, muuten hän pillastuisi ja karkaisi tiehensä. Nyt he vetävät nuorasta aivan keveästi, hän ei sitä vielä huomaa.

Hän ei huomaa, että Rasmus Revolla on Sofien smafiiri esillä ja hän taas kuulee tirskuntaa ympärillään... sen vanhan jutun on Vinge jo aikoja sitten unohtanut, ja jos tilaisuus tarjoutuisi, tekisi hän saman tyhmyyden uudelleen tänään ja unohtaisi sen huomenna. Mutta Rasmuksella on ollut monet mietteet näinä päivinä. Kuinka nyt lieneekään Pörssissä sukeltanut esiin, että lakko on tekeillä laivayhtiössä ja osakkeet ovat alhaalla. Rasmus on suuri osakkeenomistaja, hänen omaisuutensa sulaa kokoon näinä päivinä, ja vaikka hän ei aiokaan myydä mitään, niin eihän hän kuitenkaan pidä siitä. Ja tuo rahtijuttu, jonka Vinge on hänelle esittänyt, ei suinkaan kevennä hänen mieltään. Rasmus ajaa konttoriin. Ludvig voi jaloitella hevosia Amaliegadella lähetystöjen edessä sen ajan.

Rasmus tahtoo koetella Vingeä. Puhuuko hän jotakin lakosta? Ei sanaakaan. Hän puhelee tuosta Johnsenista.

»Niin», sanoo Rasmus, »siinähän me olemme olleet vähän liian hitaita liikkumaan».

Vinge tulee ajatelleeksi haukkumanimeä ja hymyilee. Se kiukuttaa Rasmus Raskia. Kuka silloin hymyilee, kun häntä on vedetty nenästä liiketoimissa? Tuo Vinge ei sitten koskaan ole muuta kuin meriluutnantti, joka on joutunut väärälle paikalle. Rasmusta oikein haluttaa nähdä tuota Johnsenia.

»Puhutaanpa vähän kahden kesken sen junkkarin kanssa.» Vinge voi varsin hyvin telefonoida Johnsenille, he ovat hyvissä väleissä, pystyvä nuori mies.

»Niin, käyhän laatuun puhella», ajattelee Rasmus.

Johnsenilla on konttorinsa aivan läheisyydessä, ja hän tulee heti, hän tahtoi näet myös mielellään tavata puheenjohtajaa.

Rasmus on suurenmoinen, kauppias aina leveihin sormenpäihin saakka. Viisas, vaitelias, vaaniva, mutta samalla rakastettava, hän on omassa elementissään, se tekee kaikki ihmiset kauniiksi. Hän tarttuu asioihin kuin seppä vasaraansa ja pihtiinsä, kuin puuseppä höyläänsä, yht'aikaa pontevasti ja miellyttävästi. Johnsenin ja hänen tarvitsee puhella vain neljännestunti, kun he jo saavat vainua toisistaan.

Epäluotettava koira, äännähtää oikealla paikalla Johnsenin ajatuksissa, on hitaasti voitettava, muuten se puree. Kelpo äijä, joka oikeastaan ihailee minun toimintaani.

He ovat kuin yksin huoneessa, Vinge istuu itsekseen, hänen on hauska katsoa heitä.

Rasmus on saanut kyllikseen täksi päiväksi. Hän istuutuu landoohon ja jatkaa matkaansa. Tuosta Johnsenista voi tulla epämiellyttävä kilpailija, mutta hänessä on ainesta kunnon johtajaksi. Ja Vingellähän on niin paljon muuta. Politiikka... ja ties mitä. Voihan sitäpaitsi ostaakin Johnsenin ja hänen laivansa, eihän niitä ole niin monta.

Vinge lyö Johnsenia olalle.

»Eikö hän olekin suurenmoinen, tuo minun Rasmukseni! Tehän tulitte mainiosti toimeen. Mutta kuulkaa nyt vakava sana: me kilpailemme gentlemannien tavoin, muistakaa se?»

»Eikö hän oikeastaan ole tyhmä», kuuluu Johnsenin aivoissa, hänen sytyttäessään yhden Vingen savukkeista ja hyvästellessään.

Niin, Vinge on tyhmä näinä päivinä.

Aluksi hän ei näe puoluejohtajankaan lävitse, kun tämä käy hänen luonaan.

Tarkemmin ajatellen — kun nyt palkkakysymys tulee esiin, niin pitäköön Vinge vain puheensa! Niin, eikö totta, sitähän Vingekin ajatteli. Kunnon väkeä!

Kyllä.

Ja hän saa kernaasti tuoda esiin koko aineistonsa.

Kyllä.

Sillä se on kuitenkin oleva vapauttava sana monelle puolueen jäsenelle, ja sosiaalidemokraateillekin on terveellistä kuulla se kerran.

Vinge säteilee! Hän on voittanut! Hänen uskonsa ihmisiin on voittanut.

Kyllä.

Puheenjohtaja puristaa hänen kättään. Hän on vanha, mutta häntä voi vielä vallan hyvin lämmittää nuori into ja usko. Ja hän haluaa mielellään kuulla kauniin, oivasti rakennetun puheen. Yhtä vähän kaunopuheisuutta kuin lyyrillistä paatosta pidetään ansionsa mukaisessa arvossa meidän päivinämme. Kun Vinge sitten on lopettanut puheensa, on hänen vain lisättävä, että asian nykyisellä kannallaan ollessa hän ei äänestä.

Mitä tämä on? Vinge hätkähtää ja on vähällä kaataa tuolin kumoon.

Niin, sanoo johtaja, jos Vinge sekä puhuu että äänestää vastaan, saa hän osan puoluetta mukaansa ja yhden noista niinsanotuista villeistä, se on niistä, jotka ovat sidotut molemminpuolisesti... voisi melkein sanoa käsistä ja jaloista. No niin, Herra Jumala, nämä omituiset ihmiset eivät siis voi sietää erikoismielipiteitä. Mutta jos hän tyytyy vain _puhumaan_ ehdotusta vastaan, niin hän on puoluetoverin tarmokkaiden toimien johdosta varma siitä, että nämä rakastettavat, mutta vähän vaivalloiset kumppanit äänestävät niinkuin heidän tulee. He tulevat arvelemaan, että heidän käsityskantaansa on kylliksi tehostettu hänen puheessaan, jos siitä vain tulee pitkä ja sisältörikas, he pyytävät sitten puheenvuoroa ja ilmoittavat vallan lyhyesti yhtyvänsä häneen ja äänestävät sitten niinkuin tulee, perustellen tätä niin, että periaatteessa he ovat aivan yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa: korkeampi palkka koko joukolle. Sehän on Vingenkin mielipide, mutta koska hän nyt ei tahdo äänestää ehdotuksen puolesta ja on niin outo asiassa — niin varjelkoon, tämän yhden kerran...

Ah, puoluejohtaja on totisesti järjestellyt paljon mutkikkaampiakin asioita. Siis: Vinge puhuu, muttei äänestä. Ken osoittaa itsekieltäymystä, vahvistaa isänmaata. Tunnustus tulee kerran.

Pisara pessimismiä putoaa Vingen sieluun, ja vastahakoisella äänensävyllä hän kysyy:

»Entä jos minä en teekään niin, miten käy silloin?»

Puoluejohtajan sielu on poistunut hänen ruumiistaan ja liihoittelee lyriikan kukkaskedoilla, vain tukka ja parta viipyvät maan päällä. Vinge ei siis voi saada mitään vastausta, kokous on loppunut.

* * * * *

Lakko! Sana on sanottu. Ahnein, nopsin basilli yhteiskunnan ruumiissa. Sosiaalidemokratia neuvottelee. Myötätuntoisuuslakko, ei yksityisten laivayhtiöiden työmiesten, vaan koko yhtymän lakko. Näin saadaan laveampi neuvottelupohja. Vingen vastuu käy laajasisältöisemmäksi. Se merkitsee, että hänestä saadaan parempi ote. Alkaa kuulua mutinaa. Helsingin lehti referoi vain, sitten tulee artikkeli mielialasta. »Amicus» metsästää muilla mailla, nyt täytyy Helsingin itsensä tarttua asiaan. Kun Vinge sattumalta tapaa hänet kadulla, ei Helsing pysähdy jutteleman vähän kalastuksesta ja korkeista huoneista ja sanomalehtensä töhrijöistä, vaan kiiruhtaa ohi.

Monia tarinoita kerrotaan sadun hurjasta ajosta. Talonpojat kömpivät peitteen alle, kun se kiitää yli katon ulvovine otuksineen ja herättää yön huuhkajat ja lepakot horroksestaan; se on kuolleiden yö. Se on oikein omiaan romanttisille runoilijoille. Se on niin maalauksellinen, tuo hurja ajo. Yö, eläinten punaiset, höyryävät kielet, pimeässä hehkuvat silmät, valkeat haamut liehuvine sumuvaippoineen... joutavia asioita, tuulen pieksämistä! Ihmiset sulkevat silmänsä, kömpivät peitteen alle ja tuntevat vasta sitten, kuinka suloinen olo on.

Me osaamme tehdä tuon paljon paremmin nykyään. Mutta me emme vedä kuningas Volmerin miehiä varustuksineen asehuoneesta. Me käytämme oikeita eläviä miehiä. He istuvat kokouksissa punaisten pöytien ympärillä, he puikkelehtivat käytävissä, he seisoskelevat kadunkulmissa, he vetävät toisensa akkunaloukkoihin ja kuiskivat, he puhuvat laveasti puhujalavoilta, he istuvat toimituksissa laskien rivejänsä, he käyttävät suuria sanoja ja toisia vallan pieniä; ensin tulevat juhlalliset ja kunnialliset, sitten taivaltavat ironiset ja pisteliäät, ja viimeisinä kääpiöt, jotka entisaikoina menivät piiloon ajon lähestyessä, mutta joita nyt kuhisee maasta esiin, jotka hoilaavat, virnistävät ja ovat mielissään: olkaa varuillanne, nyt me lyömme häntä!

Läpi kaupungin käy hurja ajo. Ei yli kattojen, ei, vaan pitkin katuja, sisään taloihin, huoneistosta toiseen, yhä hurjemmin, kaikki mukaan, täällä on yksi, jota pitää lyödä, eilen hän oli vapaa, tänään voimme saada hänet kiinni, jos meitä onnistaa; eilen hän oli onnellinen, sallimmeko me sitä? Hän alkaa luisua, hän horjuu hieman... oi, katsokaa, hän luisuu, hän horjuu, olkaa nyt reippaita miehiä, »herättäkää hevoset laitamiltaan, kylkihin kultaiset kannukset vaan», ja antakaa katujen ja kujien loan roiskua hänen jälkeensä. Ajo! Mistä se tulee? Ken kuljetti kapulaa? Ken puhalsi ensin torveen?

Kukaan ei sitä tiedä. Sinäkö se olit? Pysähdy, vastaa, tuhat tulimmaista, sinäkö se olit? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi? Mieshän on ystäväni! Minä sanoin juuri: antakaa olla, minä sanoin; minä tein kaiken estääkseni sen. Sinähän se siis olit — miksi punastut? Miksi silmäsi hiipivät minusta pois? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi? Hänhän on ystäväni. Juuri näinä päivinä minä olen osoittanut hänelle ystävyyttäni. Kutsuin hänet suurille päivällisille ja kirjoitin: Rakas ystävä... harras veljesi... Ja muille minä sanoin: antakaa olla, sanoin. Ei, se oli tuo tuossa. Hänkin kieltää. Näin he rientävät ohitse.

Näin he liittyvät yhteen, näin he yllyttävät toisiaan, näin he kieltävät kaikki kuorossa, joka alati kasvaa, että he eivät ole ajossa mukana, mutta kun nyt on näin käynyt, niin eteenpäin, eteenpäin, hänen jälkeensä — emmekö pian saa häntä käsiimme, emmekö pian ole osanneet hänen sydämeensä? Eläköön, täällä on verisiä jälkiä tiellä, olemme osanneet, hänen sydämensä vuotaa verta...

Ei vielä, Vinge ei vielä tiedä ajon alkaneenkaan. Mutta hän luulee kuulevansa torventoitotusta kaukana metsässä. Hän alkaa kuunnella. Hän tuntee omituista epävarmuutta, ihmisillä on niin kiire, he eivät pysähdytä häntä, kuten heidän on tapana.

Marie-Louise odottaa. Hän huomaa, että Vingellä on jotakin mielessään. Päivällispöydässä hän oli väkinäisen vilkas, laski Georgin kanssa leikkiä sellaisella tavalla, että poika katsoi häneen melkein pelokkaasti, ja kun Annette rupesi vallattomaksi ja tuli kolistelleeksi haarukkaansa lautastaan vastaan, häivähti vaivautunut ilme hänen kasvoilleen.

Vinge ei ole sanonut mitään Marie-Louiselle. Heidän juodessaan kahvia hän tavallisesti kertoo hänelle yhtä toista päivänsä kulusta. Sen hän on viime aikoina unohtanut. Hän joko vaipuu ajatuksiinsa istuessaan kahvikuppi kädessään tai menee kiireesti omaan huoneeseensa. Hän on ollut kiivaskin jonkin kerran. Mitättömät pikkuseikat ovat saaneet hänet kärsimättömäksi. Hänen katseessaan on ollut jotakin kuin hän ei näkisi Marie-Louisea häntä katsoessaankaan.

Marie-Louise huomaa sen, siksi että hän rakastaa Vingeä. Hän tahtoisi auttaa tätä, mutta ei voi sitä vielä tehdä. Tämä on rakkauden syvin tuska, naisen ja miehen yhteinen. Sinä tahdot päästä rakastettusi maailmaan. Koetat kaikkea. Portti on suljettu. Se portti, joka ennen lennähti auki, kun vain henkäisitkin siihen. Lennähti auki kuin hymy rakastettusi kasvoille, ja sinä kuljit autuaana eteenpäin, ei, sinä liitelit, jokainen lausumanne sana liiteli, vähäpätöisinkin arkisana liiteli väreilevässä yhteisymmärryksessä yhä syvemmälle äänettömyyteen.

Äänettömyyttä Marie-Louisen ja Vingen välillä. Saattoi tulla tällaisia onnellisia iltoja, jotka olivat kuin aselepo hänen rauhattomassa elämässään. He istuivat kumpikin huoneessaan, Vinge työnsä ääressä, Marie-Louise omansa, kirjan, ompeluksen ääressä; silloin tällöin meni Marie-Louise hänen luokseen tai hän seisoi ovessa katsellen Marie-Louisea, he vaihtoivat vain pari sanaa, mutta heidän välillään oli virta, se tuntui toisesta toiseen, he tiesivät mitä he omistivat.

Mutta kun portti on suljettu, seisot sinä niinkuin köyhin ulkopuolella. Sinä tiedät, että sen takana on tuska, alakuloisuus, toivottomuus. Sinä katsot rakastettuasi, hänen katseensa on tyhjä, toivoton. Rakastettusi puhuu, ääni on väsynyt. Mitä on tapahtunut? Miks'et saa auttaa, miks'ei sinulla ole voimia murtaa porttia? Tällaisina hetkinä liian töykeä ihminen lyö iskun toisensa jälkeen suljettua porttia vastaan, ja liian nöyrä polvistuu rukoilevasti ja suutelee kynnystä, ja sisäpuolella oleva kuiskii: »Et saa... et saa... älä nyt anna minun tuntea itseäsi sellaiseksi.»

Marie-Louise ei ole töykeä eikä nöyrä. Hän odottaa. Valo lankeaa yli hänen joustavan vartalonsa, yli hänen voimakkaiden käsiensä, jotka ovat maailman lempeimmät niitä kohtaan, joita hän rakastaa; silkkilanka ei katkea, kun hän vetää sen läpi koruompeluksen kirjavan mallin, eikä kenkään ole näkevä, että se värähtää hiukan.

* * * * *

Vinge kävelee edestakaisin huoneensa lattialla. Nyt hän pysähtyy suljetun salinoven eteen. Miks'ei hän avaa sitä ja mene Marie-Louisen luo? Siksi, että levottomalta tunteelta, jonka vallassa hän on, puuttuu sanoja.

Mikä oikeastaan on kysymyksessä?

Kenties se on vain hänen päähänpistonsa, että johtokunnan kokouksessa tänään oli vallalla töykeä sävy. He ikäänkuin kömpivät nahkaansa. Kun hän hymyili, olivat he kaikkein vakavimman näköisiä. Ja Rasmus istui siellä pöydän päässä jäljitellen edeltäjäänsä valtioneuvosta. Tuo Johnsenin juttu tuli esiin yhä uudestaan. Niinkuin Rasmus olisi tahtonut jännittää sen vielä merkityksellisemmäksi kuin se ansaitsi. Moneen kertaan mainittiin Frits Johnsenin nimi. Sellaista kilpailijaa on pidettävä silmällä. Pystyvä nuori mies. Rasmus antoi tietoja hänestä, kuin olisi tuntenut hänet perinpohjin, ja kuitenkin hän oli tavannut hänet vain tuon yhden kerran.

Niin, oliko todellakin niin? Mistä Vinge sai sen epäluulon? Hän karkoittaa sen, mutta silloin juolahtaa jokin toinen puoli asiaa hänen mieleensä. Viimein hän on palauttanut muistiinsa jokaisen Rasmuksen lausuman sanan. Ja toisten ilmeet. Kokonainen pieni näytelmä esitetään hänen mielessään. Se vaivaa häntä kuin sävel, josta ei pääse rauhaan.

Ja vielä toinenkin seikka saattaa hänen mielensä alakuloiseksi. Hän ei voi olla ajattelematta Svendseniä, vanhaa Svendseniä, jonka hän karkoitti apen liikkeestä. Sellaista ei ihminen vallitse. Ajatus, jota ei ollenkaan tahdo tunnustaa ajattelevansa, yhtyy toiseen, ja ne vyöryvät eteenpäin kuin lumipallo, joka tulee yhä suuremmaksi.

Vinge ei ole ollenkaan sanonut itselleen, että Frits Johnsen saattaisi käydä hänelle vaaralliseksi, ei myöskään, että Rasmuksen tietenkin täytyy tarkoittaa jotakin sillä, että hän useita kertoja mainitsee hänen nimensä, ja kaikkein vähimmin on Vingen päähän pälkähtänyt, että hänen saattaisi käydä kuin Svendsen-vanhuksen... mikä ajatus... eihän tässä ole mikään vertailu mahdollinen... ei, hän ei ole sanonut sitä itselleen, ei myöskään kuiskannut sitä, se ei ole mikään selvä ajatussarja, mutta on kuitenkin jotakin... jotakin hänessä... tietymätöntä mistä se tulee...

Svendsen... Jumala tiesi, miten hänen oikeastaan kävi. Ehkä Marie-Louise tietää? Voihan mennä häneltä kysymään. Tuleehan hän, Vinge, samalla astuneeksi tuon kynnyksen yli. Hetken hän seisoo hymyillen nolona itsekseen.

Vihdoinkin! Marie-Louisen silkkilanka värähtää niin, että hänen täytyy tehdä pistos mahdollisimman nopeasti. Vinge vaeltelee permannolla... aivan kuin Georg, ajattelee Marie-Louise.

»Sano minulle... en tiedä, kuinka olen tullut sitä ajatelleeksi... Svendsen... vanha Svendsen konttorista... miten hänen oikeastaan kävi? Sinähän tunsit hänen vaimonsa, eikö niin? Oletko koskaan kuullut hänestä mitään?»

Marie-Louise ei sano: miksi sinä sitä kyselet? Hän vastaa:

»Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen kävi. Minä tapasin hänen vaimonsa muutamia vuosia myöhemmin.»

»No?»

»Ensin hän oli sairaana jonkin aikaa.» »Sairaanako?»

»Niin. Mielisairaana.»

Marie-Louise ei ole koskaan tahtonut sanoa sitä Vingelle. Mutta kai sen täytyi käydä välttämättömäksi nyt, kun Vinge kysyy.

»Mielisairaanako? Johtuiko... johtuiko se _siitä_...?»

»Kyllä. Hän oli saanut halvauksen.»

»Entä sitten? Myöhemmin?»

»Hänen täytyi lähteä pois kotoa. Ensin johonkin hoitolaan, sitten maalle erään sedän luo, joka oli puutarhuri. Siellä hän virkistyi, ja silloin kun minä puhelin rouva Svendsenin kanssa, oli heidän aikomuksensa ottaa puutarhuriliike haltuunsa niillä rahoilla, mitä oli jäljellä siitä summasta, jonka hän sai lähtiessään.»

Vinge kävelee edelleenkin lattialla. Marie-Louise ei sano: tule nyt kertomaan minulle mikä on kysymyksessä. Sen täytyy siis olla jotakin konttoria koskevaa. Mutta hän puhuu muista asioista.

Vinge tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Nyt hän seisoo Marie-Louisen takana, tämä huomaa Vingen käden tuolillaan. Hän tulee siinä seisoessaan yhä tyynemmäksi. Marie-Louisehan on niin tyyni. Kaikki on niin rauhallista täällä sisällä. Pikku pronssikello tikuttaa pianolla melkein äänettömästi. Vinge ei viitsi kertoa Marie-Louiselle kaikkia typeriä ajatuksia, joita hänellä tänään on ollut. Hän karkoittaa ne. Marie-Louise on voittanut. Vinge unohtaa todellakin.

Mutta Marie-Louise muistaa.

* * * * *

Toinen ilta. Marie-Louisen veli on käynyt heitä tervehtimässä. Valdemar väittää, ettei hän ole koskaan elämässä tehnyt mitään. Hän sanoo sen yhtä vähän uhmaillen kuin ylpeillen tai anteeksipyytäen. Herra Jumala, hänellä on niin paljon rahaa kuin hän tarvitsee, ja Vinge, joka on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, — he ovat samanikäisiä — Vingehän hoitaa kaikki.

»Kun minä menen puhelimeen», lausuu Valdemar, »soittaakseni vaatturilleni ja kirjakauppiaalleni, ajattelen minä: No, pikku Jens, voitko nyt juosta toimittamaan tämän minulle? Ja sinä olet aina halukas, paitsi kun sinä ilmoitat: minulle väärän numeron, siksi että sattumalta istut tällä hetkellä toisessa johtokunnassa, hoitamassa minun kadunkivitystäni tai hiiltäni tai pikku papereitani. Etkö pian voisi tulla jonkin avioliittotoimiston johtokuntaan ja hankkia minulle vaimoa?»

Vinge nauraa. Hän nauraa aina Valdemarille, joka ei tee mitään. Marie-Louise pilkkaa häntä. Marie-Louise on kookkaampi, rehevämpi kuin hän, hän nimittää veljeään lapseksi, häntä huvittaa työntää hänet tuolille istumaan tai pyöräyttää hänet ympäri.

Valdemar kirjoittaa runoja. Sitä hän on tehnyt siitä saakka kuin tuli ylioppilaaksi. Mutta hän painattaa vain silloin tällöin jonkin runon. Joskus hän lukee ääneen jonkin näistä Vingen luona. Heikolla, aralla äänellä, ja niin pian kuin on lakannut lukemasta, hän poistuu haluamatta kuulla mitä he sanovat. Hän selittää aina, että runo oikeastaan käsittelee sitä tai sitä, jotakin keksittyä pikku juttua, jolleivät he tietäisi, että se tarkoittaa jotakin, joka on tapahtunut hänelle itselleen. Tänä iltana hän sanoo, että runo on kirjoitettu vanhalle ystävälle, joka on mennyt naimisiin nuoren tytön kanssa. »Runo kertoo siis tämän ystävän ajatuksista hänen katsellessaan vaimoaan. Olen aikonut antaa sille nimeksi: Kahvilassa.»

Olen elänyt mä päiviä, jotk' iäks saduks jää, ja käynyt kaukomaissa, tienohia joiden en enää muista. — Tapahtuiss' sen iltahämärää mä vietin kahvilassa vanhass' aterioiden.

Olen tuntenut ma vavistuksen vuotten vastaisten, ja kummat äänet sieluni on sisimmässä salaperäisesti soineet joukoss' ihmisten, oven käydessä ja lautasien helinässä.

Olen nähnyt vakavuuden, leikin elämän — runsaan sadon korjuumiehen, joka aina kiittää vuoks kukan, korren, lyhteen tähkäisän ja illoin aina sormet ristiin rukoukseen liittää.

Hän se haastoi, vaimoni. Vain vaiti katselin. Yö ympärillä meiltä tuhat salaisuutta peitti. Ma vallass' unelmien häntä tuijotin, hänen kasvojansa, joille lamppu hohdottansa heitti.