Part 3

Hän on valmis, hän kääntyy äkkiä. Hän tuntee pistoksen rinnassaan... vai kainaloissako se on... hän tuntee kalpenevansa, hetken hän seisoo kuin keinuen, vai huoneko keinuu?

No, nythän se meni ohi.

Hän on tietenkin kääntynyt liian äkkiä. Hän sytyttää uuden savukkeen ja imee savun keuhkoihinsa.

Hän rientää asioilleen läpi kiireisen aamupäiväkaupungin, vaihtaa pari sanaa kaikkien tuttujen kanssa; kukapa ei olisi hänen tuttunsa? Täytyyhän toki elää sen kaupungin elämää, jota on osaltaan johtamassa, ja pieni lörpöttely ei ole Vingelle suinkaan vastenmielistä.

Sellainen on hänen työpäivänsä.

* * * * *

Nyt syksyllä rouva Vinge ensi kerran avioliittonsa aikana kokee rakastumista toiseen mieheen kuin siihen, jota hän on rakastanut siitä saakka kuin tuli täysikasvaneeksi ja itsestään tietoiseksi. Tämä uusi rakastuminen kestää vain neljännestunnin, mutta se saa suuren merkityksen hänelle. Ja siitä päivästä lähtien hän ei koskaan poistu portistaan katsomatta Kongens Haveen päin, katseessaan sekä itseironiaa että kumppanuustunnetta muita naisia kohtaan.

Hän tapaa Frits Johnsenin suunnilleen portillaan, ja kun on vielä tunti päivälliseen eikä rouva Vingellä vielä ole ensinkään halua mennä kotiin, niin luonnollista on, että hän noudattaa Johnsenin kehoitusta kävellä puiston ympäri... tämä iltapäivän ilmahan on kuin viiniä, joka ei huumaa, vaan ainoastaan tekee mielen juhlalliseksi ja keveäksi.

Johnsenin ilmaisema luonnonihailu on hänelle yllätys. Johnsen on kyllä ennenkin kertonut matkoistaan ja oleskelustaan idässä, missä hän ansaitsi kannuksensa, mutta rouva Vingellä on aina ollut se vaikutelma, että hän ei ole siellä nähnyt muuta kuin liiketoimia ja alkuasukkaitten elämästä vain sen verran kuin hänelle oli tarpeen. Nyt ilmenee äkkiä, että tämän liikeaistin takana on ymmärtämystä luontoa kohtaan, josta hän itse ei ole koskaan ennen ollut tietoinen, koska kukaan ei ole siihen vedonnut. Rouva Vingen tekemät aivan luonnolliset pikku huomautukset ne varmaankin houkuttelevat hänestä esiin jotakin, jossa hän mielellään viipyy ja joka saattaa hänet muistelemaan aikaa, jolloin hän kerran lapsena kulki täällä äitinsä kanssa ja tahtoi poimia kukkia kielletyiltä paikoilta.

Mutta hänen sanoissaan ei ole mitään uneksivia, hentoja syystunnelmia, hänen ja rouva Vingen käyskellessä tässä vanhassa puistossa, joka näillä tunneilla on varsin tyhjä, ei mitään siitä, mitä rouva Vinge tunsi ensimmäisen syyshämyn hetkenä katsellessaan kohti lasikuvun siintävää äärettömyyttä. Ei, Johnsen ikäänkuin käy toteamassa: tällainen on syksy täällä ja sellainen silloin, kun hänellä oli johdettavanaan puunkuljetus aarniometsistä, ja sellainen silloin, kun hän muutamana päivänä eksyi erään kaukaisen kivikaupungin puistoon. Hän tuntee syksyn selvistä, määrätyistä väreistä, kuten merimies saa rannikon tähystimeensä ja sitten purjehtii uraansa eteenpäin, mutta rouva Vingen mielestä on jotakin voimakasta ja samalla kertaa liikuttavaa siinä, että tällä kunnianhimoisella nuorella miehellä on aikaa siihenkin ja aikaa sanoa se hänelle niin vaatimattomasti ja kuitenkin epäröimättä — hän tietää täsmällisesti mitä hän tuntee.

He ovat tulleet pikku sillalle, joka johtaa kaivannon yli linnaan. Kun mieliala on sensuuntainen, virittää tämä paikka yksinäisyyden, unelman, muinaisuuden tunteen, joka on melkein valtaava. Linnan molemmat torninhuiput, suippo pääty hiekkakiviveistoksineen, portti nauhoineen ja punainen muuri tässä iltapäivävalaistuksessa, mutta ennen kaikkea liitelevä silta, joka näyttää niin keveältä veteen kuvastuessaan, ja sitten vallikaivanto joutsenineen, rapautunut kivitys, maatuneet äyräspalkit ja kaikki tämä vihanta, joka ei ensinkään kuulu kaupunkiin, molemmat vanhat orapihlajapensaat vihreine marjoineen, orjanruusut tiilenpunaisine kiulukkoineen ja veden rajassa kasvava kaisla.

Rouva Vinge laskee kätensä rauta-aitaukselle ja katselee kaivantoon päin, seuraa silmillään vettä aina kulmaukseen saakka, mistä näkyy palanen vanhaa puusiltaa... aivan kuin siellä olisi vielä vanhempi puisto kaiken tämän takana. Hän tuntee olevansa niin onnellinen siitä, että hän on keksinyt jotakin uutta ja miellyttävää tässä nuoressa miehessä, joka tähän saakka on ollut hänelle varsin outo. Hän ei oikeastaan ajattele Johnsenia, mutta keskellä kaikkea tätä rauhaa tulee hän tietoiseksi myötätunnostaan ihmisiä kohtaan sellaisina kuin he nyt kerta kaikkiaan ovat. On ihanaa elää. On ihanaa kävellä tässä tämän kyvykkään nuoren miehen kanssa, joka tuntee tämän paikan keskellä meluavaa kaupunkia.

Johnsen ei aavista mitään siitä, mitä rouva Vingessä tapahtuu. Hän on tavannut tämän sattumalta, ja hänen mielestään rouva Vinge oli harvinaisesti edukseen tänään. Oli jotakin voimakasta, jotakin nuorukaismaisen notkeaa hänen vartalossaan ja ryhdissään, mikä houkutteli Johnsenia. Hän on miekkailija, ja samalla hetkellä kuin hän näki rouva Vingen talonsa portilla, tiesi hän, miltä tämä näyttäisi tiiviissä miekkailupuvussa floretti häntä kohti ojennettuna kädessä, joka lujasti tarttuu kahvaan.

Johnsen ei oikeastaan ole mikään naisten valloittaja; hänellä on ollut vain tuollaisia huokeasti voitettuja tai huokeasti ostettuja suhteita, joita suurkaupunki lahjoittaa nuorelle miehelle, jolla on riittävästi rahaa ja joka ei kasvatuksensa eikä ympäristönsä vaikutuksesta ole saanut turhia epäröimisiä. Hän ei suinkaan suunnitellut mitään kehoittaessaan rouva Vingeä tulemaan kanssaan puistoon, hänen päähänsä ei ole pälkähtänytkään, että rouva Vingen tapainen vallasnainen lankeaisi hänen osalleen. Tämä ei kuulu siihen piiriin, jonka hän tuntee hienoista ravintoloista, missä tanssitaan pikkutunneilla ja missä hän pari kertaa melkein ällistyneenä on pidellyt rakastajatarta käsivarsillaan nuoren naisen sijasta, joka vain tahtoo tanssia valssia hempeän soiton säestyksellä miehen kanssa, joka osaa seurata tahtia ja »vie» hyvin.

Mutta kun hän sattuu luomaan katseensa alas rouva Vingen käteen, joka vapisee melkein huomaamattomasti, ja tuntee hänen äänettömyytensä, käsittää hän sillä salaisella aistilla, mikä saa miehen ja naisen ymmärtämään toisiaan, että rouva Vingessä tapahtuu jotakin, mikä lähentää heitä toisiinsa, ja sanomatta sanaakaan hän laskee omansa hänen kätensä päälle ja huomaa hänen vastaavan aivan heikolla puristuksella.

Ja samalla tulee kummallekin hyvin kiire seurata virtaavaa vettä, joka ikäänkuin vie mukanaan kuvan ulos avaraan maailmaan — kuvan rouva Vingestä vieraan herran kanssa, jonka käsi lepää hänen kädellään. Ja ikäänkuin todetakseen, että näin todellakin on, kääntää rouva Vinge silmänsä Johnseniin päin ja kohtaa hänen katseensa.

»Ei», sanoo rouva Vinge koneellisesti.

Johnsen käy aivan ymmälleen ja sopertaa:

»Eikö...?»

Ja kun hän samalla huomaa vastauksensa ja koko tilanteen hullunkurisuuden, käy hän yhä enemmän ymmälleen eikä keksi sanoa mitään muuta kuin:

»Anteeksi, mutta... mutta minun lienee pakko lähteä...»

Hän nostaa hattuaan ja astuu muutamia hieman epävarmoja askeleita sillalta hiekkakäytävälle, ja kun hän tulee muutamien pensaitten luo, jotka peittävät hänet, rupeaa hän juoksemaan. Se vaikuttaa vapauttavasti häneen. Hän juoksee pois jostakin, joka on tullut hänen ylitseen vastoin hänen tahtoaan. Hän on esittänyt naurettavaa osaa, mutta ei edes tämäkään ole nyt pääasia. Mitä, jos rouva Vinge olisi sanonut »kyllä» »ein» sijasta! Kuinka sitten olisi käynyt? Vingen vaimo. Miehen, jolla on se asema, mikä on Johnsenin tietoinen päämäärä. Herra Jumala, Vingehän on vanha mies, vielä toistaiseksi on heidän suhteensa ystävällinen, mutta se päivä on tuleva, jolloin...

Vingen vaimo! Ei, se kävisi kyllä liian mutkikkaaksi. Liiketoimet sinänsä ja yksityiselämä erikseen!

Kun Johnsen on tullut puistosta pois, hän katsahtaa tahtomattaan Vingen akkunoihin. Ei, oli rouva sanonut. Siis hän tarkoitti kai: kyllä. No niin, noloushan vähän kevenee, kun rupeaa raa'aksi. Ja tämän jälkeen Frits Johnsen ei sitäpaitsi enää ajattelekaan asiaa.

Rouva Vinge seisoo sillalla ja kuulee hänen juoksevan. Sinä hetkenä hän pitää Johnsenista. Mutta hän on käynyt vallan kalpeaksi ja alkaa vavista, niin että hänen täytyy laskea toinenkin kätensä kaiteelle. Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Kaikki. Eikö hän siis rakasta miestään? Onko hän sitä lajia... turvaton, niin pian kuin jotakin sellaista viriää hänessä? Hän ei ole tuntenut sitä koskaan ennen, mutta jokin kerta kai on oleva ensimmäinen.

Mistä tuo »ei» tuli, joka lensi hänen suustaan? Jensistäkö? Lapsistako? Hänestä itsestäänkö?

Hän kävelee hitaasti pois, sillalta alas puistoon. Joka askelelta, jonka hän ottaa, hän ymmärtää ei'nsä paremmin. Se ei tullut kenestäkään erikoisesta. Se tuli heistä kaikista, kokonaisuudesta, jota hän rakastaa.

Tultuaan portille, joka johtaa Kronprinsessesgadelle, suoraan vastapäätä hänen taloaan, hän pysähtyy ja katselee puistoon. Tuolla hän siis kulki... tämä nainen joka antoi vieraan nuoren miehen taputtaa itseään. Niin vaarallista saattoi siis elämä olla. Niin lujasti oli siis pidettävä kiinni siitä, minkä omistaa!

Rouva Vinge hymyilee tahtomattaan omalle olennolleen, kuin lapselle, josta pitää, mutta jota tulee vartioida.

Hänen mielensä on kuin hedelmä... äkkiä lankeaa siihen juuri se auringon ja tuulen kosketus, joka antaa sille täyden kypsyyden.

* * * * *

Rouva Vinge... rouva Vinge... hänen nimensä on Marie-Louise, mutta niinhän häntä nimittävät yhtä vähän hänen lapsensa kuin Frits Johnsen. Niin tekee vain hänen miehensä.

Heidät on kutsuttu vieraisille sinä iltana, ja kuten tavallista saavat Georg ja Annette ihailla häntä hänen täydessä komeudessaan. Marie-Louise ihailee itsekin itseään. Uusi puku on hänelle ilo, hän rakastaa hienoja pehmeitä kankaita, hän nauraa itselleen huomatessaan tarkastelevansa näytteille pantuja pukuja ja muuttelevansa niitä hieman oman makunsa mukaan. Hänhän on vain kolmekymmentäkahdeksanvuotias, hänellä on nuoren tytön mieli kaiken muun omaisuutensa lisäksi, hän on pieni pukuasioista huvitettu nuori tyttö, joka tulee käynnille ja sanoo: »Mennäänpä nyt muotikauppaan katsomaan hienoja tavaroita ja seisomaan isojen kuvastimien edessä.»

Marie-Louise seisoo salissa pukuaan silitellen. Annette menee hänen luokseen.

»Se pullottaa», sanoo hän.

»Hienoa, hienoa!» Marie-Louise astuu askelen eteenpäin. Georg käydä maleksii lattialla eikä ole näkevinään mitään.

»Aiotko sinä tanssia?» kysyy Annette. Se on hienointa mitä hän tietää.

»Kyllä, tietysti. Tule tänne.»

Ja kun Georg samalla kevytmielisesti lähestyy häntä, tarttuu hän hänenkin käteensä ja tanssii piirissä heidän kummankin kanssa. Annette laulaa ja nauraa, Marie-Louise laulaa mukana, he laulavat yhä äänekkäämmin, itse keksimäänsä säveltä, kunnes he äkkiä rupeavat laulamaan jotakin renkutusta.

»Laula mukana, poika», huutaa Marie-Louise ja pudistaa Georgin käsivartta. Ja Georg hyräilee mukana murrosäänellään, yhä rohkeammin muiden melutessa.

»Georg röhkii», huutaa Annette.

»Hän röhkii... röhkii kuin porsas», laulavat kaikki kolme, tanssiessaan yhä kiivaammin. Marie-Louise se kiihdyttää tahtia, hän vapautuu siinä yhä enemmän, hänen lapsensa, hänen kiltti uskollinen poikansa, hänen pieni suloinen tyttönsä, hänen salinsa, hänen miehensä, joka seisoo nauraen ovessa:

»Oletteko pyörällä päästänne? Eihän tässä voi koota ajatuksiaan...»

»Tule sitten tanssimaan mukaan.»

»Meidän täytyy lähteä. Automobiili on tullut.»

»Hyvästi.»

Marie-Louise suutelee kiihkeästi Georgia ja juoksee ulos.

Vinge istuu hieman takakenossa automobiilin nurkassa, hänen täytyy ikäänkuin antaa mielensä laueta päivän työn jälkeen. He ajavat valaistuja katuja pitkin, ihmisten, askelten, puhelun, naurun ääniä soluu heidän ohitseen.

Marie-Louise katsoo Vingeen sivultapäin. — Kun he kääntyvät puolipimeälle, tyhjälle bulevardille, ojentaa hän ikäänkuin sattumalta paljaan käsivartensa ja hansikattoman kätensä Vingen kasvoja kohti. Sisällä pimeydessään istuu Marie-Louise hymyillen hymyä, jossa on sekä jännitystä että voitonriemua. Hän tahtoo miehensä hyväilevän häntä juuri nyt, hän tahtoo tuntea omistavansa hänet, jokin hänessä vaatii sitä ja tekee hänet varmaksi siitä, että hän saa sen. Käsi tulee lähemmäksi Vingen kasvoja. Siinä kädessä on sekä tahtoa että hellyyttä, se tuoksuu, hehkuu pimeydessä.

Kädet puhuvat. Miehellä, joka ei sitä kuule, ei ole vaimonsa luottamusta. Vinge kuulee. Hänen silmänsä ja suunsa ymmärtävät heti. Hän tarttuu Marie-Louisen käteen ja vie sen huulilleen. Hän suutelee kättä, sormia, käsivartta. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kumpikaan ei katso toiseen. Vinge on polvillaan hänen edessään. Hän vapisee. Hänen suunsa etsii Marie Louisen polvea, tuntee sen puvun silkin alta. Hänen suutelee hänen jalkaansa, hänen ohutta kenkäänsä ja tuntee hänen vastauksensa, sitten kättä taas, molempia käsiä, sormia, hänen rakkaita kynsiään, nyt kulkevat huulensa yli hänen pienen sormessaan olevan naarmun...

»Marie-Louise», kuiskaa hän.

Sitten Vinge taas istuu hänen vieressään, tuntee hänen päänsä olkapäällään, kohtaa hänen suunsa, hänen ruumiinsa, hänen käsivartensa, jotka painavat puolison päätä hänen kaulaansa vastaan, samalla kuin hän kuiskaa: »Mieheni, mieheni!»

II.

Rasmus Rask on iltapäivällä ulkona ajelemassa. Hän ajaa landoossaan. Automobiileja hän ei tunnusta. Ne kulkevat liian nopeasti. Ennenkuin huomaakaan, on jo kaukana metsässä, ja mitä siellä on tekemistä? Kun hän tekee puolitoistatuntisen ajeluretkensä, tahtoo hän ajaa Strogetiä pitkin, ulos kaupungista Bredgaden kautta Langeliniea ja tehdä korkeintaan pienen kierroksen Charlottenlundiin päin; niin ajeltiin siihen aikaan, jolloin jokaisella hulivilillä ei ollut ajoneuvoja.

Vielä aivan äskettäin istui hänen pieni pyylevä Sofiensa hänen vieressään, nyt ajelee Rasmus yksin. Hänen lapsensa ovat hajaantuneet ympäri maailman, hän seurustelee heidän kanssaan mitättömän vähän. He jättivät kodin aikaisin tai heidät ajettiin pois. »Minun lapseni ovat kiittämättömiä», sanoo hän, »ja vävyni ovat pelkkää pötyä». Heillä ei ole ollut samaa käsitystä rahan arvosta kuin hänellä, ja he tekivät velkoja ajatellen hänen odotettua hengenheittoaan.

Senvuoksi hän nyt Sotien kuoleman jälkeen ajelee yksinään. Hän istuu raskaasti vaunuissa, hänen seitsemänkymmentä ikävuottansa ovat raskaat kantaa. Mutta silloin tällöin hän hieman oikaisee itseään ja vetäisee hevosten hieshöyryjä sieraimiinsa. Sitten hän kumartuu eteenpäin ja keinuttaa aivan hiljaa yläruumistaan ravin tahdissa, kädet lepäävät hänen polvillaan, ja hänen huuliltaan kuuluu — äärettömän heikkona, hän ei tiedä siitä itsekään — se kuvaamattoman pieni maiskaus, minkä kieli antaa suulakea vastaan ja jota kuskit käyttävät hevosia kiihoittaakseen.

Silloin tällöin hän lausahtaa pienen kehoituksen. »Pidä hevoset kunnolla kurissa, Ludvig...»

Ludvig, joka on melkein yhtä vanha kuin Rasmus ja takaruumiistaan lihava istuttuaan suunnilleen kaksi miehenikää kuskipukilla, vastaa viemällä piiskan kasvojen eteen ja menettelee muutoin hevosten kanssa niinkuin katsoo oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Rasmus Raskin nimi on oikeastaan Jörgensen, mutta Pörssissä ei häntä jokapäiväisessä puheessa koskaan nimitetä muuksi kuin Rasmus Raskiksi, sen hän varsin hyvin tietää, koska hän kaikista kaupungin miehistä ajaa hitaimmin ja aina kiivailee ajan kiirettä ja rauhattomuutta vastaan. »Tämä käy liian ripeästi», on hänen kertosäkeensä — hän sanoo sen lievällä juutalaisella murteella, joka on ollut hänelle arvaamattomaksi hyödyksi, kun on pitänyt voittaa näiden kööpenhaminalaisten luottamus. »Kaikki tämä käy liian ripeästi.»

Nuoruudessa hänen liikanimensä Pörssissä oli Rasmus Repo. Hänessä on aina ollut jotakin, mikä on houkutellut antamaan hänelle haukkumanimiä; hän ei ole samanlainen kuin muut. Revoksi nimitettiin häntä sekä siksi, että hän oli punatukkainen, että siksi, että hän oli niin kirotun taitava liiketoimissa. Tämä juuttilainen renki, tai oikeastaan puotipoika, joka jäi pääkaupunkiin suoritettuaan asevelvollisuutensa rakuunana, sai hämmästyttävän nopeasti pystyyn rehuaineiden kauppaliikkeen, ja paljon ennenkuin aavistettiinkaan, oli hän varakas mies, joka saattoi käyttää kopeaa kieltä vanhoja toiminimiä kohtaan. Kun se tapahtui ensikerran, tiukasti, mutta kieltämättömän elegantisti, sai hän Revon nimen, ja nyt ei hänelle enää naurettu, kun oli pakko tunnustaa hänet, hymyiltiin vain — pirun Rasmus Repo, sanottiin, ja niin hän oli perillä. Ja seuraavaa kilpailijaa, joka tahtoi tunkeutua esiin, kohtasi kiinteä liitto Rasmuksen ja vanhojen toiminimien kesken, jotka olivat ottaneet hänet piiriinsä.

Mutta valtioneuvosta hänestä ei tullut. Vaikka hän oli lahjoittanut mitä lahjoittaa piti isänmaallisiin tarkoituksiin, ja vaikka hänen päivällisilleen saapui sekä pari lakitieteen professoria että rovasti ja moniaita upseereja, ajoi yritys karille. Muutamat luulivat sen epäonnistuneen siksi, että eräs niin korkea henkilö, ettei häntä juuri sovi mainita tässä yhteydessä, sattui vetämään suunsa hymyyn, kun Rasmusta, jonka haukkumanimen hän tunsi, ehdotettiin hänelle; toiset väittivät näin käyneen siksi, että Rasmus Repo oli yhden ainoan kerran elämässään ollut liian ripeä käänteissään, hän kun eräillä ampumajuhlapäivällisillä etukäteen käytti nimitystä, jonka oli sanottu olevan hänelle tulossa, ja oli ollut liian häikäilemätön erästä korkeata ministeriön virkamiestä kohtaan, joka kostoksi ehkäisi sen. Joka tapauksessa koitui siitä vain oikeusneuvoksen titteli, josta Rasmus kieltäytyi, perustellen tätä Sofielle: »Jos sinusta tulisi oikeusneuvoksetar, pikku Sofie, niin kaikki naureskelisivat sinulle. Sinä et voi selvitä vähemmällä kuin valtioneuvoksettaren arvolla.»

Tämä oli hänelle onneksi sikäli, että hän tuli siten vasemmistolaiseksi, joka sopi paljon paremmin hänen luonteelleen, ja koska oikeiston vaikutusvalta heikkeni nopeasti, oli hänellä ilo kuulua kehittyvään puolueeseen, jossa hänen merkityksensä kasvoi kasvamistaan. Ei poliitikkona — se ei huvittanut häntä hiluistakaan, koska hän ei tahtonut tuhlata konttoriaikaa valtiopäivien istunnoissa — vaan miehenä, joka kuului Pörssin vakavaan siipeen ja siten loi edullista valoa tämän puolueen ylle, jota pääkaupungin pomot kohtelivat olkapään kohautuksella, ja jonka talo muodostui kokoontumispaikaksi, missä monet merkitsevät henkilöt tapasivat toisensa. Hänen päivällisensä saivat mainetta, ja itse hän viihtyi oivallisesti näissä juhlissa, joissa Kööpenhaminaan kokoontuneet yksinkertaisemmat, itsetietoiset ja usein rattoisat maalaispatruunat olivat kunniavieraita ja tekivät mahtavia aukkoja Sofien tukevaan ruokaan ja Rasmuksen väkeviin viineihin. Ja pari juristia ja upseeria ja erään rovastin — joskin muutamasta maalaiskunnasta — saattoi myös hankkia, sikäli kuin kehitys meni eteenpäin.

Vähitellen tuli tukkukauppias Rasmus Jörgensenistä mies, jolla oli merkitsevä asema monella alalla. Hän oli sitkeä. Sillä välin kuin useimmat, jotka olivat olleet mukana hänen astuessaan ensimmäisiä askeleitaan, luopuivat kamppailusta, kesti hän sen yhä, vaikka revon turkki alkoi vivahtaa punaisesta harmaaseen, mikä sivumennen sanoen sopi hänelle. Hänen liikkeensä säilytti luotettavan leimansa, hän ei halunnut siihen mitään poikaa tai vävyä, kuten muut, saattaakseen sen uhkapeliin tai ulkomaisen luoton varaan; hän jäi »vanhan hyvän ajan» mieheksi. Kerrottiin juttuja hänen älykkäistä, kokeneista vastauksistaan, hän pääsi tukkukauppiasyhdistyksen komiteaan, tuli monen oivan johtokunnan jäseneksi, ja kun se todellinen valtioneuvos, joka oli ollut erään laivayhtiön puheenjohtaja, kuoli niin sopivasti ennen suurta yhteenliittymistä, kohosi Rasmus, joka oli ollut varapuheenjohtaja ja hyvin huomattava liiketuttava, vallan luonnollisesti yhdistyneiden laivayhtiöiden puheenjohtajaksi.

Rasmus Rask istuu leveästi hyvinvoinnin ja kansalaisten kunnioituksen hartioilla ajellessaan landoossaan, molempien suloisesti tuoksuvien hevostensa vetämänä ja lihava Ludvig kuskipukilla.

Sää on ihana, Rasmus käy lyyrilliseksi ja sanoo:

»Tänään ajetaan satamansarvelle.»

Ludvig ajaa ulospäin Langelinielle. Rasmus tirkistää käveleviä naisia — hän hymyilee muistellessaan, kuinka kiukkuiseksi Sofie saattoi tulla huomatessaan sen — ja huomioi, kuinka monta hänen laivoistaan purjehtii satamaan ja sieltä pois. Aurinko paistaa yli kaiken.

Heidän tultuaan aallonmurtajalle Rasmus laskeutuu kävelemään, sillä välin kuin vaunut kääntyvät. Ja luonto vaikuttaa häneen niin voimakkaasti, että hän, joka muuten ei milloinkaan ole liikkeessä, saa halun astella majakalle saakka, parikymmentä askelta. Hän ei ole ollut siellä koskaan ennen, hän tuntee olevansa kelpo vanha herra. Yks kaks, yks kaks, keppi kopsaa betonia vastaan. Hän tulee loistavalle tuulelle nähdessään siellä penkillä kaksi päivällisvierastaan: puoluejohtajan ja puoluetoverin.

»Mitä näenkään», huudahtaa Rasmus, »tapaako täällä tuttavia?»

Niin, sehän totisesti on varsin luonnollinen asia. Puoluetoverin pitää lääkärin määräyksestä ainakin kerran viikossa tehdä tämä kävely ennen päivällistä, muuten hän kuolee sydäntautiin. Aallonmurtajalla hän toki ei missään tapauksessa joudu komiteojen kokouksiin. Ja puoluejohtaja haaveksii mielellään täällä ulkona, hän on lyyrikko — kuinka hän muuten olisi sietänyt elää monta sataa vuotta pelkässä taktiikassa? Hänen pikku runonsa ja isänmaalliset laulunsa, jotka ovat hänen ylpeytensä, kun ne nimettöminä julkaistaan maaseutulehdissä, syntyvät hänen astellessaan täällä majakan ympärillä. Kaikilla hänen säkeillään on sama poljento. Hänen unelmansa on, että kerran, kun hän saa muistopatsaansa, huomataan, että hän oikeastaan olikin suuri runoilija. Puoluetoveri on keskeyttänyt hänet toiseen säkeistöön:

»Tanskan lippu hulmuaa Yli Salmen suurten laivain...»

ja ruvennut punomaan juonia hänen kanssaan lakosta Vingen yhtiötä vastaan. Puoluejohtaja sulkee taas kasvonsa ja on taas pelkkää valkeata partaa ja tukkaa.

Rasmuksen tullessa alkaa puoluetoveri rykiä, sohia johtajaa kyynärpäällään ja räpytellä pullistuvilla silmillään. Lopuksi tuprahtaa hänestä kuin savu laivanpiipusta: Mitä johtokunta sanoisi lakosta? Eikö olisi syytä puhua vähän järkeä Vingelle? Rasmus katsoo puoluejohtajaan. Mitä tämä sanoo?

»Juttu on lykätty muutamaksi viikoksi», kuuluu parran sisästä.

Lykätty... lykätty... puoluetoveri on noussut ja tarttunut Rasmuksen takinrinnukseen. Tässä on toimittava ripeästi, muuten luopuu yhä useampia. Ei totisesti ole hänenkään mieleensä, että työmiesten pitää saada korkeampi palkka, mutta politiikka ei siis olekaan kuria — kun jokainen tempoo omaan suuntaansa, miten silloin käy kokonaisuuden? »Minä siis äänestän palkankoroituksen puolesta, mutta niin eivät ajattele kaikki...»

»Teidän pitäisi puhua hieman hänen kanssaan ajoissa, tukkukauppias Jörgensen. Mitä oikeastaan luulette osakkeenomistajienne sanovan, jos he saavat maksaa siitä huvista, että heidän johtajansa komeilee valtuustossa erikoismielipiteineen?»

Puoluejohtaja nousee ja puristaa vaiteliaasti herrojen kättä. Rasmuksen mielestä täällä tuntuu vetoa, hevosille ei ole myöskään hyväksi seisoa tuossa odottamassa hiestyneinä. Puoluetoveri hölkkää yksin kotiinsa. »Amalie», sanoo hän lusikoidessaan olutkeittoa suuhunsa — hänellä on kiire, piirijohtokunnassa on tänä iltana kokous — »nuo kirotut kävelyt ovat sentään joksikin hyödyksi; minulla oli tänään hyvin tärkeä neuvottelu ulkona aallonmurtajalla».

Rasmus ei katsele laivojansa eikä naisiansa ajellessaan kotiinsa. Hänen aivonsa sulkeutuvat hitaasti Vingen ympärille. Pitääkö hänen kanssaan nyt ruveta rettelöimään? Rasmus ei voi sietää häntä; on jotakin kohtalokasta siinä, että nämä kaksi ihmistä ovat tavanneet toisensa; he ovat yhtä erilaisia kuin juutalainen kyntöhevonen ja kilpa-ajoratsu, ei ole mitään järkeä siinä, että heidät valjastetaan yhteen. Kaiken sen, minkä Vinge on saanut lahjaksi, sen kohtasi Rasmus ponnistellessaan ylöspäin ja sitä hän ei voi koskaan hankkia itselleen — hän tietää varsin hyvin, että jos hän sen voisi, olisi hän valtioneuvos jo aikoja sitten. Hän ajattelee Vingeä melkein yhtä suurella vastenmielisyydellä kuin tätä juttua.