Part 2

Georg kävelee edestakaisin lattialla, hän seurailee tarkoin maton kuviota aina pimeään nurkkaan saakka.

Rouva Vinge istuu kirjansa ääressä odottamassa.

»Sillä... sillä minä olen istunut lukemassa tuota kirjoitusta isästä, ja sitten...»

»Tulisit nyt tänne, niin minä koettaisin selittää sen sinulle.»

Rouva Vinge siirtyy ompeluksineen »oikeaan» tuoliinsa, niin että valo paremmin lankee hänen työlleen.

Tällaisena Georg tuntee parhaiten äitinsä. Hän istuu hieman takakenossa ja kuitenkin niin suorana, että saattaa tuntea hänen ruumiinsa joustavuuden ja tarmon. Hän lepää, mutta ei veltostu. Tämä antaa hänelle tiedotonta hallitsijatarsävyä, se ikäänkuin kohottaa hänet tuoleineen arkipäiväisyyden yläpuolelle, ja hänen kuljettaessaan neulaa ompeluksen läpi on käsivarren ja käden liike niin varma ja samalla niin viehättävä, että katsoja tuntee kaipausta syvimpään tuttavallisuuteen ja pelkää lausua harkitsemattoman sanan. Valo lankeaa hillitysti hänen pehmeälle vaalealle tukalleen, yli korkean, vapaan otsan ja tunteellisten silmäluomien, joiden värinä paljastaa hänen mielensä. Georg näkee tämän kaiken eikä tiedä siitä. Se sitoo tämän neljätoistavuotiaan pojan, joka ei ole nähnyt muuta kuin onnea, äitiin, kotiin — sitein, joita hän ei koskaan huomaa, ennenkuin ne kerran katkeavat. Silloin hän on ymmärtävä kaiken. Päivästä päivään ne katketessaan solmiutuvat yöllä hänen unissaan uudestaan ja katkeavat niin pian kuin hän herää, ja tämä sointu on oleva salaisena säestyksenä kaikkeen mihin hän ryhtyy. Hän on kenties joksikin ajaksi unohtava sen, mutta se on joka tapauksessa olemassa, ja kun hän kerran saa oman kodin, on sointu taas tietoisesti helähtävä. Hänen nuori vaimonsa on myös kuuleva sen ja tunteva olonsa turvallisemmaksi, ja hän itse on jonakin ihmeellisenä hetkenä ymmärtävä, että onnellinen mies rakastaa kaksi kertaa, ensin äitiään ja sitten sitä naista, josta tulee hänen vaimonsa, ja sitten heitä molempia, kun muistot ja aika sulavat yhteen. Sinä päivänä Georg on riemuitsevana ja kaihomielin ymmärtävä sen, mitä hän nyt vain tuntee.

Rouva Vinge istuu hetken ommellen, sitten hän katsahtaa Georgiin, joka nyt istuu hänen edessään epämukavasti pehmeällä tuolilla, joka on sekä liian pieni että liian mukava hänen poikamaiselle kömpelyydelleen. Mitä hänen pitää tehdä säärilleen... ja käsivarsilleen... eihän hän voi piilottaa niitä pöydän alle?

»Katsohan, Georg, se joka on isästä kirjoittanut, ei nyt tosiaankaan ole ajatellut, että minä tai sinä sen lukisimme. Hän tuntee isän elämän vain ulkoapäin eikä muuten ole siitä ensinkään huvitettu, mutta hänenhän pitää ansaita elantonsa tällaisilla kirjoituksilla.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Sen minä kyllä tietäisin sinulle sanoa, mutta minun mielestäni hänen nimensä on aivan yhdentekevä. Minä olen muuten kerran ollut hänen huoneessaan.»

»Oletko sinä —»

»Kyllä. Siitä on muutamia vuosia. Isällä oli taistelu lämmittäjien kanssa. Silloin kirjoitti tuo sanomalehtimies suunnilleen saman kirjoituksen — 'Amicukseksi' hän nimitti itseään silloinkin. Se on tuommoinen arvossapidetty salanimi. Minä kysyin niinkuin sinä nyt hänen nimeään, ja isä tiesi sen. Se on eräs hänen koulutoverinsa. Mutta minä en tahtonut miestäni kohdeltavan sillä tavoin, ja niin minä muitta mutkitta menin tuon Amicuksen luo.»

»Lehden toimitukseenko?»

»En, poikaseni», rouva Vinge hymyilee hieman, »hänen kotiinsa. Se oli varhain aamupäivällä. Hän makasi kyllä vuoteessaan, mutta hänen palvelustyttönsä osoitti minut työhuoneeseen. Siinä minä seisoin katsellen ympärilleni. Olihan siellä kaikki mitä olla pitää, ymmärräthän, kirjoituspöytä ja tuoleja ja sohva ja kirjahylly, mutta kuitenkin, tuntui, kuin siellä ei olisi koskaan ihminen asunut... siellä ei ollut yhtään kukkaa eikä kasvia, ei pienintäkään elävää esinettä... on niin vaikea selittää sellaista, mutta ajattelepas tuommoista puusepän akkunaa, jonne huonekalut on asetettu kuin oikeaan huoneeseen, vaikka se ei ole ensinkään mikään huone... sellaista oli siellä. Ja minä seisoin katselemassa kaikkea sitä ja kuulin hänen häärivän viereisessä huoneessa saadakseen aloittaa päivänsä. Ja äkkiä iski päähäni: »Herra Jumala, _sellaistako_ on hänen elämänsä!»

»Entä sitten?»

»Sitten minä hiivin hiljaa pois.» Rouva Vinge nauraa. »Ja sen näköinen on tietenkin hänen huoneensa yhä edelleen! Ja mitä se silloin liikuttaa sinua ja minua, jotka istumme täällä sisällä... sanohan?»

Hän ojentaa kätensä Georgille, ja kun tämä kömpelönä ja punastuvana tarttuu siihen, vetää rouva Vinge hänet luokseen ja suutelee häntä otsalle.

»Ja nyt me luemme englantia, ymmärrätkö! »

* * * * *

Jos Vinge olisi mennyt kotiin suoraan toimikunnan kokouksesta, olisi hän vielä saattanut nähdä Marie-Louisen ja Georgin vaaleat päät englanninkirjan yli kumartuneina, mutta raatihuoneen edessä hän tapasi toimittaja Helsingin. He kuljeksivat katua alas ja puhuivat tuosta palkanjärjestelystä ja lehden kirjoituksesta.

»Ystäväni Amicus liikkeellä! Minä tunnen aivan hänen hajunsa tänään. Minä muistan hänen eväspussinsa kouluajalta. Vihreätä juustoa ja savustettua silliä!»

Hymyn tapainen häivähti Helsingin kasvoilla. »Te olette siis loukkaantunut — no, sitä minä en ihmettele. Me sanomalehtimiehethän emme niin syvästi aprikoi jotakin artikkelia. Mutta torukaa te vain minua!»

»Toruako? Ei. Mutta tiedättekö, mitä ajattelin aamulla. Eiköhän Helsing pari kertaa kuussa kysy itseltään, miksi hän sekaantuu kaikkiin mahdollisiin asioihin, eiväthän ne kaikki voi häntä huvittaa, ja tyynenä katsoo, kuinka hänen lehtensä joutuu satojen ihmisten käsiin, jotka esimerkiksi istuvat teatterissa tai syövät päivällistä ravintolassa.»

Helsing pyyhkäisee suutaan ja tirkistää välinpitämättömänä ilmaan.

»Miksikö minä en kysy sitä itseltäni pari kertaa kuussa? Sitä minä totta vie kysyn itseltäni jok'ainoa aamu, kun avaan lehteni ja luen mitä nuo töhertäjät ovat kirjoittaneet.»

»No, mutta mitä te sitten vastaatte?»

»Mitäkö minä vastaan? Sen minä unohdan päivän kuluessa.»

He kulkevat Dronningens Tvaergaden läpi, missä Helsing asuu vanhassa talossa. Siellä muuan mies kolkuttaa kovasti kodittomain majatalon porttia.

Hän on päissään. »Sehän on hitto, eikö nyt edes voi päästä sisään tuohon syyhypesään?» Vastapäätä, tanssisalin räikeässä valaistuksessa, rähisee pari naikkosta kahden vallan nuoren, poikamaisen merimiehen kanssa. Molemmat tytöt ovat kai hekin nuoria, heidän suunsa ovat hampaattomat, tukka riippuu yli heidän harmaiden kasvojensa, vaatteet ovat likaiset, siinä asussa, kuin he olisivat äsken heittäneet ne ylleen, mutta jaloissa on heillä korkeakantaiset kiiltokengät. »Avatkaa lain nimessä!» huutaa juopunut mies yömajan edessä, jonka akkunat vielä ovat avoinna, kuin talo hengittäisi raskaasti pimeässä. »Minä tarjoan koko joukolle», sanoo toinen merimies rahojaan helistellen; tytöt tarttuvat häntä vyötäisiin.

Vinge tuntee koko tilanteen siltä ajalta, jolloin hän oli merillä. Nyt menee koko pestiraha menojaan, ja monta suolavedenpäivää tarvitaan pesemään puhtaaksi sellainen poikaraukka. Miksi pitääkään kulkea tätä siivotonta katua? Onko Marie-Louise mennyt nukkumaan? Vinge tahtoo kotiin. Hänenhän on suudeltava Annettea. Mutta hän ei pääse erilleen Helsingistä, kun tämä nyt on takertunut häneen.

Kyllä kiitos, Helsing tahtoo mielellään nähdä hänen asuntonsa. Huoneistoista hän on aina ollut huvitettu... kun vain kerran saisi varaa siihen.

Samalla hetkellä Vinge katuu tarjoustaan, mutta nythän se on tehty.

Hän avaa oven saliin — pimeätä. Niin, tiesihän hän sen varsin hyvin. Hän tuntee nyt, että hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän johdattaa Helsingin huoneeseensa, sytyttää, menee sitten hakemaan viskyä ja soodavettä. Hän hiipii Marie-Louisen makuuhuoneeseen, seisoo aivan hiljaa ja kuuntelee hänen tyyntä hengitystään.

»Minä en nuku», sanoo Marie-Louise.

Vinge hymyilee ja menee hänen luokseen.

»Toimittaja Helsing on huoneessani, aion läksyttää häntä.»

»Ei», sanoo Marie-Louise ja panee kätensä hänen kasvoilleen; Vinge suutelee sitä. »Ole nyt järkevä, muuten minä nousen ja tulen sinne.»

»Minä kyllä pidän varani.»

»Se on hyvä. Mene sitten.» Hän kääntää pois päänsä ja sulkee silmänsä.

Helsing on istuutunut. Hän on pieni hienosteleva herra, hän räpyttää silmiään valoa kohti, hänhän työskentelee aina lamppujen valossa, se on tehnyt hänen silmänsä ylen herkiksi. Hänen ihonsa on harmaa. Hän istuu tuolilla ja tirkistää eteensä, kuin hänen huomionsa olisi kiintynyt määrättyyn kohtaan.

»Sikari?» kysyi Vinge.

»Kiitos, minä en tupakoi, minun on täytynyt lopettaa.»

»Kuinka vanha olette oikeastaan, herra toimittaja?»

»Liki kuusikymmentä.»

»No, kun tulee niin vanhaksi! Minä tupakoin nähkääs kaiken päivää. Näitä pieniä venäläisiä savukkeita... pistätte suuhun, pari haikua, heitätte pois pätkän ja sytytätte uuden. Se vaikuttaa kuin lapiollinen hiiliä koneeseen.»

Vinge puhelee haihduttaakseen epäsoinnun mielestään.

Helsing katselee ympärilleen.

»Niin, minä kyllä ajattelinkin, että teillä oli hauska asunto. Täältähän täytyy olla ihana näköala.»

Hän avaa akkunan ja hengittää keuhkoihinsa ulkoilmaa.

»Korkealla... ja puita edessä», sanoo hän melkein itsekseen.

»Niin, mutta niitähän saa tuskin koskaan nähdä», sanoo Vinge. »Eihän tule koskaan oltua kotona.»

Helsing palaa tuoliinsa takaisin.

»Ei, senhän voin ymmärtää. Mutta jos te pysytte erikoisissa käsityksissänne, niin pääsette ainakin valtuustosta. Teillähän on puolue vastassanne.»

»Minä viis puolueesta.»

»Hyvä on. Mutta minäpä sanon teille, että juuri teidän tapaisia henkilöitä meidän ei pidä päästää julkiseen elämään. Vaalitempun kautta te tulitte valituksi. Te vain aikaansaatte epäjärjestystä. Te sekoitatte toisiinsa asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Mielialoja, käsityksiä, periaatteita, jotka ovat kotoisin teidän muusta toiminnastanne. Herra Jumala, ettekö sitten tiedä, että työmiehet ovat enemmistönä. He tahtovat enemmän palkkaa, hyvä, silloin he saavat sen. Miksi te siihen sekaannutte?»

Helsing sekoittaa viskyään. Hänen äänensä on sisäänpäinkääntynyt, melkein manaava. Hän ei todellakaan halua käydä rynnistämään Vingeä vastaan, mutta se saattaa käydä välttämättömäksi. Vinge on palannut ennalleen. Hän heittää pois savukkeen ja sytyttää uuden, ja samalla hän ikäänkuin pudistaa päältään huonon tuulensa.

»Minäpä sanon teille erään seikan.» Hän seisahtuu äkkiä Helsingin eteen. »Kun minusta tuli laivayhtiön johtaja...»

»Saatoinpa arvata sen.»

»Ei, kuulkaa nyt... niin minä puolen vuotta kuljin vain katsellen. Tässä oli kunnon mies, joka tahtoi tehdä työtä, tuossa toinen, joka oli välinpitämätön ja laiskoitteli... kas silloin minä iskin. Kunnollisille minä annoin paremman palkan. Muiden annoin mennä. Raha ei ole tärkeintä. Työhalu se on, ymmärrättekö. Ken ei tahdo tehdä työtä kunnollisesti, on kiusaksi toisille, jotka sitä tahtovat. Samaa tahdon sanoa kunnan työmiehille. Lisätkää vauhtia, niin rahaa kyllä tulee.»

»Luuletteko, että joku tulee kadunlaskijaksi tai muurariksi siksi, että se huvittaa häntä? Mies on siihen pantu, ja siinä hän on, ja silloin on raadettava niin vähän kuin mahdollista, niin runsaan rahan edestä kuin mahdollista. Te puhutte kuin onnellinen mies, joka itse on saanut valita — jopa kaksikin kertaa, kuten huomaan Amicuksen oivallisesta pikku kirjoituksesta. Olisipa minulla ollut yksikin kerta valitsemisen varaa! Mutta minä sain aikaisin perheen, joka minun oli elätettävä. Muuten minusta olisi tullut kalastaja.»

Vinge ei voinut olla nauramatta.

»Niin, se on totinen tosi. Sunnuntaisin menen pikku tuvalle, jonka omistan Fure-järven rannalla. Siellä minä sitten istun kalastamassa. Mikään ei ole niin ihanaa kuin istua tuollainen pitkä onkivapa kädessä ja huomata, että siima soluu virran mukana. Maanantaiaamuna minä sitten palaan taas kaupunkiin.»

Molemmat vaikenevat.

»Te olette liiaksi elämän hemmoittelema voidaksenne olla julkinen henkilö, johtaja Vinge. Enkö saa nähdä salia, ennenkuin lähden?»

»Niin», sanoo Helsing. »Kaunis huone, ja iso. Minä pidän tilavista huoneista. Hyvää yötä, te onnellinen ihminen!»

Vinge saattaa hänet alas. Sitten hänen on kirjoitettava pari kirjettä. Iltalehtiä hän ei ole lukenut. On myöhä, ennenkuin hän menee nukkumaan. Sinä iltana hän unohtaa suudella Annettea.

* * * * *

Miestä ei tunne, ennenkuin on saanut nähdä hänen kirjoituspöytänsä. Onko se kuormitettu täyteen papereita, ovatko nämä paperit kaikesta huolimatta järjestyksessä, vai näkyykö, että mies sohii niitä ja kuluttaa puolet ajastaan hakiessaan käsiinsä sen, mitä kulloinkin tarvitsee? Vai onko pöydällä vain kirjoitussalkku ja iso pronssinen mustetolppo ja kalenteri ja tulitikkulaatikko nahkakotelossa, jossa on nimikirjaimet? Minkälainen pöytä on? Onko se amerikkalainen kirjoituspöytä, joka muistuttaa huijaria lukuisine pikku taskuineen ja lokeroineen? Vai onko se vanha ja kulunut, jonka ääressä mies on istunut nuoruudestaan saakka ja jonka jokainen naarmu ja reikä on muisto? Onko pöydällä vanha haalistunut valokuva? Tai jokin kummallinen kirjepaino helmiompeluksineen, jommoisia pikku tytöt tekivät siihen aikaan, jolloin veistoinnostus ei vielä raivonnut pohjolassa?

Vingen kirjoituspöytä konttorissa on vanha raskas tammipöytä, väriltään tumma ja syvä, sen ääreen mahtuu kaksi istumaan vastakkain, siinä on monta laatikkoa, jotka liukuvat edestakaisin kuin henkäisemällä — se on kerran ollut hyvin kallisarvoinen, sen on tehnyt oikea vanha puuseppä, jommoinen otti tällaisesta pöydästä yhtä korkean hinnan kuin minkä nykyään kokonainen empiretyylinen salinkalusto maksaa, se oli hänen appensa pöytä, ja nyt se on hänen pöytänsä, hän siirsi sen mukanaan vanhasta konttorista uuteen rakennukseen, ja pöydällä on kaunis kristallimaljakko vanhuksen ajoilta; Marie Louise pitää huolen, että siinä aina on pari kukkaa. Ja sen lisäksi kasoittain papereita, joiden järjestämistä varten Vingellä on sihteeri, ja säiliökynän teline.

Kauimpana talossaan, kaikkien muiden huoneiden takana, aitauksien, ovien ja käytävien suojaamana, on Vingen konttori. Sen kahdesta isosta akkunasta, jotka päästävät valon tulvimaan huoneeseen, on näköala satamaan. Kun hän nojautuu taapäin kirjoitustuolissaan ja katsoo ulos, häviää laituri peltivajoineen ja laatikkoineen ja tynnyreineen, ja hän näkee vain vettä ja taivasta. Se on kuin purjehtimista, ja hän muistaa laivastoaikansa. Hänen pitää nähdä vettä ja kuulla hälinää, millä laivat lastataan ja puretaan. Sillä hänen toimistonsahan ei ole ensinkään vain nämä neljä seinää ja kirjoituspöytä ja kristallimaljakko ja iso pöytä nahkasohvan edessä, mihin puheenjohtaja, paksu Rasmus, paiskautuu, niin että joustimet laulavat hänen allaan; hänen toimistonsa alkaa aivan laiturin päästä, missä itkevät mummot ja nuoret tytöt seisovat huiskuttamassa hänen lähteville laivoilleen ja luulevat nähneensä saatettavansa nostaneen hattuaan viime tervehdykseksi ja missä vanhat täysinpalvelleet merikarhut istuvat penkillä syljeskellen ja ovat tiukkoja arvostaan.

Vingen toimistossa vyöryvät raskaat työvankkurit edestakaisin. Työmiehet, jotka eivät voi tuntea voimiaan, ellei ole melskettä ja riitaa, työntävät laatikoita ja paaleja, kunnes nostokoneet ottavat haltuunsa taakat ja kohottavat ne kannelle niin sirosti kuin ne olisivat pikku neitejä, ja laatikot luisuvat äänettömästi pitkin kuluneita kiskoja kuin pojat, jotka ovat liukumassa.

Vingen toimisto, se on tämä lautojen ja tervaisten touvien ja tavaroiden ja hevosten ja koneöljyn ja laivakeittiöiden eltaantuneen rasvan haju, mikä joka aamu tulvii hänen ylitseen, kun hän tulee kiireissään, hattu hieman takaraivolla ja kädet takintaskussa — tämä kaikki on hänen. Toimisto, sitä ovat kaikki nämä ajoneuvot ja automobiilit, jotka sotkeutuvat toisiinsa suurten valtamerilaivojen edessä, ja matkustajat matka-arkkuineen ja laukkuineen ja polkupyörineen ja »Hyvästi, hyvästi, muista tervehtiä Amandaa... kirjoita nyt kunnolla... eihän tuule paljon... minä menen heti selälleni keskilaivaan... hoi, kaupunginlähetti...» koko tämä hämmennys, joka tulvii yli laivaportaan, ja muuttuu järjestykseksi samalla hetkellä, kun laivakello soi.

Koko talo on hänen konttorinsa. Häntä huvittaa tehdä kierros naputtavien kirjoituskoneiden luota alas toimistoon, missä ihmiset seisovat aitauksen edessä juhlallisin ilmein, kuten aina, kun on ostettava lippu matkaa varten... ensimmäinen luokka, kansipaikka, yksityinen hytti...

Hytti, hytti, suurenmoinen sana. Hytti! Voihan aivan kuulla tuulen ulvovan. Vingen täytyy nauraa juostessaan ylös portaita. Miksi juuri se sana nyt iski hänen mieleensä? Sen on valoisa aamu ikäänkuin lähettänyt häntä vastaan. Matkatuntujako? Ei hitustakaan! Täällä hän on kotonaan. Häntä haluttaa kiertää kaikkien pulpettien luo ja kirjoittaa itse kirjeisiin ja luetteloihin, jyskyttää näitä nuoria herroja selkään, houkutella tytöt nauramaan... ei, hänhän on johtaja, ei esimerkiksi käy laatuun ensinkään, että hän asettaa kätensä aitaukselle ja kiepauttaa itsensä sen yli. Mutta hyvää huomentahan saattaa sanoa.

»Hyvää huomenta!»

Kas niin, nyt hän ei taaskaan vastaa, tuo herra Jensen, herra prokuristi Jensen, — varjelkoon, älä vain unohda arvonimeä —, joka tuossa kuhnustelee, omahyväisenä ja soreana kuivasta tukasta aina hyvinharjattuihin, leveäkärkisiin nauhakenkiinsä saakka, virkamies, joka tekee velvollisuutensa, velvollisuutensa, ja se ei sisällä mitään siitä, että hänen pitää tuhlata yhtiön aikaa joutavan hyvänpäivän takia. Tietysti herra prokuristi Jensen istuu paikallaan, ellei ole sunnuntai tai pyhäpäivä tai hänen 14-päiväinen kesälomansa, jolloin hän velvollisuudentuntoisesti syö jonkin kesähoitolan häviön partaalle; tietenkin hän tekee työnsä saamansa palkan edestä; ei siihen ole mitään hyvänpäivän toivottamista.

Tuommoisia ihmisiä... Vingellä on aina sydän kurkussa hänet nähdessään. Tämänlaatuisen ihmisen hän oikeastaan ensimmäisenä tapasi käytännöllisessä elämässä, appensa liikkeeseen liityttyään. Hänkin oli prokuristi. Herra Svendsen, ukko Svendsen, kuten appi nimitti häntä, ensimmäinen mies konttorissa, viime vuosina liikkeen varsinainen johtaja, joka silloin myöskään ei pukahtanut paikaltaan. No niin, ukko Svendsen, joka muuten oli varmaankin vain hieman yli viidenkymmenen, valmistautui kenties täällä pääsemään kaiken johtoon, kun talon pojalla, Valdemarilla, oli vain halua istua kirjojensa ja sepustustensa kimpussa ja kun sekä hänelle että Marie-Louiselle oli riittävästi rahaa.

Kunnes Vinge syöksyi paikalle hyvine huomenineen ja tietenkin heti iski yhteen Svendsenin kanssa. Ja Svendsen loukkaantui ja lähti, saaden määrätyn summan kerta kaikkiaan, eläkkeestä hän ei tahtonut kuulla puhuttavan... Jumala ties, minne hän oikeastaan oli hävinnyt?

Oliko Vinge ollut tyly silloin, ollessaan nuori ja vilkas, tottunut komentamaan, ylimielisen iloinen Marie-Louisesta ja sydämessään vähän levoton sen uuden uran johdosta, jolle hän nyt oli joutunut? Niin, sitä hän kai oli, kosk'ei hän milloinkaan saanut tuota Svendseniä oikein pehmenemään, vaan tämä meni ja sulki oven perässään vallan hiljaa.

Vai niin, kirjeet, neuvottelut...

Vinge kääntyy ripeästi nuoren miehen puoleen, jolla on kädet täynnä papereita. Sitten he tekevät työtä. Ulkona kaikuu voimakas höyrylaivan puhallus, kuuluu laivasta laskettujen portaiden kajahdus kivisiltaan, hajaantuvan väkijoukon hälinää. Vinge sanelee kirjeen, keskustelee puhelimessa, pari vanhaa kapteenia, joita on käsiteltävä kiirehtimättä, toverillisesti, käy häntä tapaamassa. Sitten ilmoitetaan Frits Johnsen.

»Niin, antakaa hänen tulla sisään.»

Frits Johnsen käy kolmattakymmentä, hän on erään laivayhtiön johtaja, joka ponnistelee eteenpäin hyvin tarmokkaasti ja toistaiseksi mitä parhaimmassa sovussa suuren yhtiön kanssa. Hän seurustelee hieman Vingen talossa, Vinge pitää hänestä paljon. Heidän välillään on parinkymmenen vuoden ikäero. Kuten Vinge kuului niihin, joiden piti päästä perille oman sukupolvensa aikana, niin on Johnsenkin niitä, joita ajan kehitys työntää eteenpäin. Siksi on heidän välillään luontaista sukulaisuutta.

Mutta kuitenkin on hänessä jotakin uutta, jota Vinge ei ymmärrä yhteisten etujen kannalta. Se kai johtuu siitä, että Johnsen on hieman saanut harhailla tässä maailmassa ilman muuta tukea kuin oma itsensä. Elämä on tietenkin näyttänyt hänelle vain yhden puolen, sen, mikä kohtaa sitä, jonka täytyy päästä perille. Mutta kuka tietää, eikö Johnsen tulisi vallan toiseksi sinä päivänä, jolloin hän tapaisi jotakin, joka on yläpuolella tätä kamppailevaa kuhinaa, rikkaiden, voimakkaiden ja kuitenkin niin lauhkeiden mielien loistoa? Vinge uskoo niin, koska hän tahtoo käsittää Johnsenin niin, vaikka hän varsin hyvin tietää, etteivät sukupolvet täysin ymmärrä toisiaan.

Onko se tarpeen, jotta he kohtelisivat toisiaan ystävinä? Eikö Vingen tapaisella miehellä ole varaa tunnustaa nuoren miehen kuntoa? Varsin helppoa on löytää vikoja ympäristöstään ja sitten antaa laimea tunnustus: »Niin, hän on todellakin oikein kelpo nuori mies, mutta onhan hänessä sitä ja sitä ja sitä... no, kai hän sen oppii. Onhan meillä muillakin ollut oppivuotemme.»

Tämä »me muut», se on se sitkeä vastus, joka voi tehdä nuoren miehen katkeraksi ja vihamieliseksi koko elämänsä ajaksi, niin että hän itse lausuu »me muut», kun hänen aikansa tulee. »Me muut», se on pienen yhteiskunnan kirous, jossa on niin vähän paikkoja ja niin vähän mahdollisuuksia, niin että nuoret tuntevat edessään kuin muurin, jossa on raskas portti; avain on huolellisesti väännetty lukkoon, ja portinvartija sanoo vieressä: »Paikat ovat täynnä, hyvät herrat, saatte odottaa, kunnes joku näistä sisälläolijoista ystävällisesti ottaa kuollakseen, sillä vapaaehtoisesti he eivät nouse pöydästä.»

Johnsenissa on se omituista, että hänellä ikäänkuin ei ole oikeata luottamusta itseensä ja muihin. Tietenkään sitä ei ole ymmärrettävä niin, että hänellä ei olisi tuntoa omasta kyvystään. Vinge arvelee usein, että tosin hän itsekin on ollut röyhkeä nuorena, mutta se oli sulaa vaatimattomuutta sen Johnsenin kallionlujan vakaumuksen rinnalla, että hänen täytyy päästä eteenpäin — ei mutta tämä Johnsen virittää sen omituisen tunteen, että nyt hän pysähtyi siihen paikkaan, nyt hän ei rohkene antaa enempää itseään alttiiksi. Hänellä ei ole mitään kykyä intoutua, ajattelee Vinge.

Vinge tarttuu suoraan asiaan.

»Istukaa. Mitä te nyt puuhaatte?»

Joistakin rahdeista on kysymys. Johnsen yrittää tunkea tieltään Vingen yhtiön, vaikka on sovittu, etteivät he tällä paikalla esiintyisi kilpailijoina ja vaikka Johnsenin tarjoama hinta on niin alhainen, ettei se nykyään saata olla mikään ansio — siis jokin suunnitelma, jota valmistetaan.

Johnsen istuutuu ja katselee ympärilleen. Sen hän tekee joka kerta Vingen konttorissa ollessaan. Hieno huoneisto, kuuluu kuten tavallista jostakin hänen ajatuksistaan. »Huono kirjoituspöytä! Kukkia konttorissa, he ovat sentimentaalisia, nuo vanhat. Sohva on hyvä. Hän seisoo puhelemassa. Hän on siis huomannut sen. Minä hymyilen, antaa hänen puhella, kaikkihan on selvää, rahti on meidän.»

Johnsen on komean näköinen siinä istuessaan. Tiivis ja joustava. Suu on tosin vähän epäluotettava hymyssään, mutta silmät ovat siniset ja lapselliset, niihin tahtoo Vinge päästä käsiksi. Mutta Johnsen ei tahdo. Hän nousee, lausuu muutamia merkityksettömiä sanoja; ja nythän saamme nähdä, kaikkihan oli vain yritystä... hän jättää hyvästit.

»Hän valehtelee, se vintiö», lausuu Vinge itsekseen Johnsenin mentyä. »Hän valehtelee röyhkeästi päin naamaa. Niiden täytyy saada kirje sinne.» Vinge sanelee pienelle pikakirjoittajatytölle. Se on englanninkieltä. Hän kävelee edestakaisin lattialla kuin ennen komentosillalla, hän puhuu lyhyin sysäyksin, pienet venäläiset savukkeet sinkoavat hänen suustaan.

Sitten soi puhelin, nyt tulee sihteeri, pari välittäjää, taas eräs kapteeni. Työ sujuu yhä ripeämmässä tahdissa, on päästävä valmiiksi. Vinge tahtoisi mielellään päästä näkemään uutta lokaviemärilaitosta, täytyyhän päästä näkemään mitä täällä istuu päättämässä, eihän se muuten ole kuin paperia.