Part 1

language: Finnish

ONNELLINEN MIES

Kertomus

Kirj.

POUL LEVIN

Suomentanut

Eino Kaila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I.

Tämä kirja kertoo miehestä, joka on melkein viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä on Jens Vinge.

Hän asuu vaimonsa ja molempien lastensa kanssa Kronprinsessesgaden varrella. Tällä kadulla tuoksuu lehvälle ja mullalle, kenties ei niin paljon kadulla kuin korkeammalla olevissa kerroksissa niinkuin Vingen. Vanhasta Kongens Havesta uhoavat tuoksu-aallot huoneisiin, sillä tämän puiston piirteissä on aina hieman metsäntapaista. Kai se johtuu siitä, että maan kätkössä on niin paljon kuihtuneita lehtiä ja että noilla leveillä puilla on niin raskaat lehvät. Tämä luonnon tuoksu on kohtaava Vingen perheen, kun he avaavat akkunan, se on tänä syksynä tuntuva huoneissa, höysteisenä ja maakylläisenä.

Syksy tulee taloon pienen kirjavan oksan mukana, jonka kymmenvuotias Annette on poiminut ulkona Langeliniellä poliiseista ja vartijoista huolimatta ja jonka hän nyt on pistänyt äitinsä ruokaliinaan. Ja rouva Vinge löytää sen, kun hän istuutuu päivällispöytään tyttärensä ja tämän neljä vuotta vanhemman veljen Georgin kanssa, hän katsoo hymyillen Annetteen päin, jolle tulee kiire sitoa ruokaliina kaulaansa. Annette harrastaa tällaisia pieniä runollisia lahjoja — hän asettelee jonkin pienen nukenkapineen paikkaan, mistä se löydetään juuri oikeana hetkenä, hän antaa omituisia pikku kukkakimppuja, jotka hän on sitonut oman makunsa mukaan, joskus paperilapun, jolle hän kankean virheellisesti ja vinosti on kirjoittanut pari mustetahrojen ja pyyhkäisyjen sotkemaa sanaa, kuten esimerkiksi sinä päivänä, jolloin Georg oli saanut toria tutkinnossa tekemistään tyhmyyksistä: »Ällä itke, Rakas georg, ystävälinen terveys siskoltasi.»

Annette muistuttaa äitinsä lapsikuvia, jotka riippuvat seinällä isän kirjoituspöydän yläpuolella ja joita kukaan ei katsele arkioloissa. Mutta eräänä päivänä heidän perhelääkärinsä ja vanha ystävänsä, tohtori Salting, sattui ne huomaamaan ja sanoi:

»Kas, että tuosta kummallisesta lapsesta saattoi tulla te, rouva Vinge!»

Rouva Vinge nauroi, mutta kun hän oli yksin seuraavana aamupäivänä, otti hän muotokuvat alas seinältä ja tarkasteli niitä. Silloin vasta hän tuli tietoiseksi niiden ja Annetten yhtäläisyydestä, vaikka hän aina oli tuntenut sen. Herra Jumala, ajatteli hän, pitääkö Annettenkin läpikäydä kaikki tuo: ujous ja liian pitkät sääret ja tukka, joka aina pyrkii törröttämään luvattomilla paikoilla, ja kapeat käsivarret!

Mutta sitten hän muisti mitä Vinge oli sanonut, kun hän kihlauspäivinä löysi nuo vanhat muotokuvat hänen äitinsä albumista: »Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja joka pitää sinua maailman kauneimpana naisena, on näissä muotokuvissa kumma ihanuus Sinä olet niissä. Sinun katseesi on niissä. Etusormen pikku liike näkyy. Ylähuulen kurttu ja sinun kapeat, värisevät sieraimesi. Sinä olet niissä omituisella kätketyllä ja tajuttomalla tavalla — — tuo lapsi, pieni ujo tyttö, sopertelee sinusta ja ojentaa minua kohti pieniä suloisia kapeita käsivarsiaan!»

Kuinka he sinä hetkenä syöksyivät toistensa syliin...

Rouva Vinge antaa Annetten pikku oksan luisua kasvojensa yli. Kun se joutuu hänen suullensa, hän suutelee sitä. Georg näkee sen ja punastuu. Hän on neljätoistavuotias, ja monet omituiset syyt saavat pojan punastumaan siinä iässä. Eikö muka ole kiusallista, kun muut näkevät, että tuntee jotakin? On ihanaa rakastaa äitiään, mutta kukaan ei saa sitä tietää. Olenhan kasvanut erilleni hänestä, eikö niin? Olenhan tulemassa mieheksi!

Georg ryhtyy puhelemaan, jottei hänen äitinsä huomaisi mitään, ja hän käy yhä punakammaksi kasvoiltaan. Mutta äiti ojentaa kätensä häntä kohti, ja hän panee omansa äidin käteen, heillä on samanlaiset voimakkaat kädet. Se ei ole mikään oikea hyväily, mutta Georgin kasvoille palaa äkkiä luontainen väri.

Niin on päivällinen ohi, eikä Vinge tullut kotiin. Vieras ääni ilmoitti siitä puhelimitse. Rouva Vinge menee saliin ja seisoo hetken akkunan ääressä.

Niin, nyt on siis syksy. Tämä taivas... tämä tunne siitä, että jossakin kaukana, korkealla ja sisällä hänen omassa mielessään kohoaa jotakin, joka sinertyy ja uneksien häipyy pois... kuin kaartuisi yli maan äärettömän hienosta lasista tehty kupu, jossa on aivan heikko teräksen kajo, ja kuin lasia sivelisi jokin hentoinen, pienet siivet, niin että siitä syntyy sävel, sama sävel kuin hänellä on mielessään... Onko se voimakkaan syksyn odotusta vaiko ohimenneen kesän kaihoa?

Hän kuulee Annetten käyvän laulellen ruokasalissa, ja hän ikäänkuin kohottaa pikku äänen luokseen, nostaessaan käsivarret rinnalleen ja hän seisoo siinä melkein liian suorana ja kuitenkin täysin luonnollisena, samalla kuin hänen vartalonsa ääriviivat hitaasti sulavat hämärään, joka vallitsee ulkona ja hänen omassa salissaan.

* * * * *

Minä en unohda, että Jens Vingestähän minun on puhuttava. Mutta enkö kerro hänestä silloin, kun tässä sanon minkälaiseen kotiinsa hän yhä on palaamatta, vaikka tulee pimeä ja lamput sytytetään kaikissa taloissa?

Sinä hetkenä tuntee itsensä äärettömän kodittomaksi se kadun kävelijä, joka tietää, että häntä varten ei missään huoneessa sytytetä lamppua. Se on koti-ikävän hetki ulkomailla oleskelevain elämässä. Sinä hetkenä vanhatpojat ja yksinäiset naiset menevät hoitoloihinsa ja ravintoloihinsa, saadakseen ruokansa haukatuksi, huumaten kaihonsa ja pettymyksensä lörpöttelyllä ja lautasten kalinalla ja orkesterinsoitolla tai lukemalla päivän rypistyneitä sanomia. Köyhempinä kuin köyhimmät, joilla on kodintapainen.

Tunnen miehen, varakkaan ja arvossapidetyn vanhanpojan, jolla on julkinen asema ja arvonimi, mitä monet kadehtivat; hän kertoi kerran muutamana alakuloisena hetkenä erään elämyksen, jota hän ei voinut unohtaa, vaikka hänen elämänsä oli rikas »tapahtumista»:

Eräs köyhä puolalainen hatuntekijä, karkoitettu juutalainen, oli keksinyt ruveta käymään hänen luonaan saamassa joskus pientä avustusta. Mies oli harvinaisen ruma, kyttyräselkäinen karilas, jolta oli toinen silmä lyöty pois, ja suun oli ikäänkuin raaka käsi vääntänyt vinoon. Rintakehä pisti esiin, hänellä oli kyttyrä sekä edessä että takana. Hän muistutti yltiöpäisen romantikon liioiteltua mielikuvaa hovinarrista. Hän valitteli aina. Oli vaikeata elättää vaimo ja lapset näinä aikoina ja vieraassa maassa.

»Miksi olettekaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia?» kysyi arvossapidetty mies puolittain ajatuksissaan.

Pieni hatuntekijä astui askelen häntä kohti ja katsoi häneen ainoalla suurella ruskealla silmällään, joka tällä hetkellä loisti kahden edestä, ja sitten hän piti seuraavan pikku puheen:

»Anteeksi, herra salaneuvos, te olette suuri mies ja lahjakas mies ja — minä sanon sen omasta kokemuksestani — hyvä mies, mutta te olette yksinäinen, eikö niin? Kun minä nyt tulen kotiin illalla, tulevat minun molemmat pienet hienot tyttäreni juosten minua vastaan ja sanovat: 'Hyvää iltaa, isä!' — Anteeksi!»

Jens Vingellä on hieno rouva ja hieno pieni tytär ja poika, jonka silmissä hän on miehen ihanne, ja kuitenkin hän istuu konttorissaan vaipuneena rahtitariffeihin ja mietiskelyihin siitä, miten päästä edelle kilpailijoista, tai jonkin niiden monien johtokuntain kokouksessa, joiden jäsen hän on, tai hän seisoo valtuusmiesten salissa käsitellen kunnan työmiesten palkkojen järjestelyä ja hänellä on kaikki puoluetoverinsa vastassaan... Mutta kotona hänen salissaan on Annette mennyt äitinsä luo ja sanonut:

»Isän pitää herättää minut kotiin tullessaan.» Hänen ylpeytensä on, että hänen suuri isänsä kumartuu hänen ylitseen ja suutelee häntä otsalle, kun hän on päässyt vuoteeseen. Hän tuntee, kuinka isän parta kutittaa häntä, avaa hetkeksi silmänsä, mutisee jotakin käsittämätöntä ja nukkuu sitten silmänräpäyksessä taas. Mutta hän muistaa sen kuitenkin.

»Minä kyllä muistutan isää siitä», lausuu rouva Vinge.

»Puhu nyt tuosta — tiedäthän...»

Rouva Vinge puhuu tuosta »tiedäthän», kertoo tarinan, jonka Annette haluaa kuulla, kun hän on väsynyt, mutta kuitenkin mielellään viivyttää maatamenon hetkeä. Hän istahtaa rouva Vingen polvelle, ja kun pieni lapsi tuolla tavoin painautuu äitiään vasten ja vaipuu lepoon, puoleksi uinuen, silloin he ikäänkuin yhtyvät toisiinsa uudelleen, erikoinen syvä, salaperäinen yhteenkuuluvaisuus tuntuu, paitsi ulkoisissa piirteissä, siinä rytmissä itsessään, millä heidän liikkeensä täydentävät toisiaan — kuin kukka oksalla, joka on kantanut sitä sen ensi itiöstä saakka.

Rouva Vinge kertoo siitä ajasta, jolloin Annetten isä oli merimies ja hän oli merimiehen vaimo. Kuinka isä teki matkoja sekä Islantiin että Länsi-Intiaan ja moniin ulkomaan satamiin. Kuinka hän, äiti, ei ikävöinyt, sillä sitä ei meriväenluutnantin vaimo saa tehdä, eikä ollut levoton, sillä sitä hän ei saa toki ensinkään olla, mutta kuinka hän kuitenkin joka ilta ennen nukahtamista näki mielessään tuon ison laivan, joka höyrysi yli meren, ja pikku miehensä päivettyneenä, valkoisessa univormussa, tai ahavoituneena, öljyvaatteisiin puettuna, katse tiukkana vasten myrskyä, ja hän uneksi, että hänen vuoteensa oli laiva, joka purjehti hänen miestään vastaan, hän seisoi komentosillalla ja tuijotti yli aaltojen, ja kone jyskytti niin uskollisesti siellä alhaalla... eteenpäin... eteenpäin...

Äiti kertoo laivastaan. Miten kaikki oli juhlallista ja hilpeää. Annetten mielikuvitus työskentelee mukana. Ja yhdessä he ohjaavat merelle laivansa, joka vie heidät päivettyneen, valkoiseen kultanappiseen univormuun puetun miehen luo. Ja heillä on mukanaan kaikkea kaunista, mitä he voivat keksiä. Kaikenlaisia kukkia on laivan kannella, ja lippuja ja kallisarvoisia kankaita riippuu yli laidan, ja kaikki heidän hienot huonekalunsa ja punainen japanilainen pianoliina ja kirjoituspöytä on siirretty kannelle ison, vaaleansinisestä silkistä tehdyn päivänverhon alle ja Annetten nukkehuvila, jonka parvekkeella ovat kaikki hänen nukkensa... ja kaikki ruoka mitä heillä on mukanaan... kaikki Annetten mielilaitokset... paistettua kyyhkystä ja vaniljajäätelöä... ja kyyhkysiä... ja...

Annette on nukahtanut. Rouva Vinge istuu hetken häntä katsellen. Niin, nyt he purjehtivat hänen unilaivallansa isän luo!

Sitten hän nousee varovaisesti ja kantaa nukkuvan Annetten vuoteeseen. Keveästi hän nostaa hänet voimakkaille käsivarsilleen ja riisuu vaatteet hänen yltään niin varovasti, että Annette vain hetkeksi herää ja sopertaa jotakin äidilleen.

* * * * *

Eikö Vinge siis tiedä, että sellaista on hänen kotonaan? Kyllä, tietenkin. Mies tuntee rikkautensa. Mutta hän ei käy sitä joka päivä laskemassa, ellei hän pelkää jonkun sitä häneltä varastavan, ja tätä pelkoa ei Vinge tunne. Hän on sanonut vaimolleen:

»Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja pitää sinua maailman kauneimpana naisena»... hän on sanonut sen, kun he olivat nuoria ja valtasivat toisensa yhä suuremmalla ilolla joka päivä, hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta naista, hän tuntee rikkautensa.

Mutta ensin hän siis oli merillä. Ja Georgin syntyessä hän liittyi appensa laivanvarustajaliikkeeseen, tuli johtajaksi, ja kun vanhus kuoli ja liike sulautui suureen yhtymään, tuli hänestä maan suurimman puolivirallisen höyrylaivayhtiön itseoikeutettu johtaja. Ja sitten tulivat johtokunnat; Vingen tapaisen miehen he kernaasti haluavat mukaan. Hän kuuluu piireihin. Luottopankki, puhelinyhtiö, uusi laivaveistämö, kivihiili... johtaja Jens Vingen täytyy olla mukana, sillä nimellä on sointua, siinä miehessä on vauhtia ja hilpeyttä.

Häntä tultiin tahtomaan kaupungin valtuustoon. Politiikka — ei, sitä hän ei ymmärtänyt! Kuka puhuu politiikasta? Käytännön miestä he vain tahtoivat. No niin, miks'ei? Jos vasemmisto huolii hänestä, niin... käytännön miehenä.

Tietenkin! Se koristi listaa, jossa olivat kaikki nämä monet poliittiset vähittäiskauppiaat. Hän vastasi myöntävästi.

Tämän vuoksi Vinge niin usein ehtii kotiin vasta myöhään illalla. Eilen oli kokous pankissa, tänään valtuustossa, huomenna jokin kolmas, pyörät surisevat. Hänellä on aikaa kaikkeen. Elämän loiste on hänen yllään, hän on aina kunnossa. Hänessä on edelleenkin hieman merimiestä, järjestys kaikessa... ja ripeästi, ripeästi. Hän on iso, voimakas, vaalea. Hänellä on vielä kaartuvat viikset, jommoiset olivat muodissa hänen nuoruudessaan, hän käy mieluimmin merensinisessä nutussa, hattu hieman takaraivolla, kädet takintaskussa, ja pari hansikkaita pistää niiden vierestä esiin. Kaikki tuollainen vaatturinsilitys puvussa on outoa hänelle. Tuhat tulimmaista, eihän housuissa mikään luuranko ole, vaan oikeat miehen koivet lihaa ja verta, ja ne tarvitsevat tilaa.

Mutta hän on hieno mennessään vieraskutsuille. Musta frakki ja valkoinen liivi korostavat hänen sulavaa vartaloaan, hän ei näytä tarjoilijalta. Hänellä on kuninkaallisesti hauskaa pitopöydässä, hän ei kaipaa viiniä tullakseen tunnelmaan, puhelu, kauniit naiset pukuineen, joita hän yhtä vähän voi arvostella kuin muistaa, kukat ja valot hurmaavat hänet, hän puhelee kaikkien kanssa ja unohtaa vierusnaisensa, innostuu, kiivastuu, kohtaa vaimonsa katseen alhaalta pöydän toisesta päästä, pidättää itseään hetken alkaakseen kohta taas uudelleen. On onni, että ruvetaan pelaamaan bridgeä, silloin hän ei enää tee tyhmyyksiä sen kestäessä, hän pelaa intohimoisesti, mutta aivan liian vilkkaalla mielikuvituksella, häikäilemättä vastapelaajaansa, joka ei koskaan tiedä, mikä hänelle voi pistää päähän; tavallisesti hän menettää.

Hänellä on vihamiehiä. Oikeastaan itse mitään tietämättä hän saattaa haavoittaa toista kiihkeällä tuimalla vastauksellaan, joka kuuluu vihlovana läpi lörpötyksen. Mutta kuka on saanut vastauksen, muistaa sen.

Ja tuollainen loukkaantunut herra, joka muistaa sen, jäytää melkein huomaamatta hänen mainettaan.

»Aivan niin», sanoo hän, »Vinge on kerkeä mies, mutta vähän liian kerkeä, eikö teistäkin?»

Tai: »Vai niin, nyt on Vinge joutunut siihenkin johtokuntaan! Niin, siunatkoon, hänhän kuuluu niihin, joiden pitää olla mukana kaikessa, ja hän on todellakin kerkeä mies... mutta voitteko oikein ymmärtää, kuinka laivayhtiön johtokunta suostuu sellaiseen? Eikö hänen varsinainen työnsä kärsi siitä? Minä puhuttelin taanoin johtokunnan puheenjohtajaa, tiedättehän, tuota vanhaa Rasmus Raskia... eli Repoa, kuten häntä nimittävät... no, hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta väitetään, ettei hän koskaan ole voinut sietää Vingeä. No, Rasmushan ei ole mikään hieno mies...»

»Johtaja Vinge valtuustoon — käytännön miehenä, ei poliitikkona. Kyllä, äänestänhän minä häntä, sen teen, minähän olen Studentersamfundetin vanhoja radikaaleja, ja kun minun puolueeni sanoo: äänestä, niin minä äänestän, minähän olen vanha jäsen vaalipiirini puoluejohdossa. Ettekö muista, että minä olin 'Sosiaalidemokraatin' johtava ehdokkaiden esittäjä monta vuotta... vaikka minua oikeastaan ei voi nimittää sosiaalidemokraatiksi, mutta jos itsekukin vetäisi omaan suuntaansa, miten kävisi silloin politiikan? Minä siis äänestän Vingeä. Mutta minä pelkään, että hän valmistaa meille jonkin epämiellyttävän yllätyksen, hän saattaa intoutua pahasti... taanoin eräillä kutsuilla... no, en minä viitsi kaivella sitä, hän oli kenties juonut pari lasia liikaa, mutta hän suorastaan tiuskaisi minulle... vaimoni, jonka pöytätoveri hän oli, piti häntä vallan säädyttömänä. Ettekö muuten arvele, että hänen pitäisi hieman enemmän varoa mitä hän juo?»

Mutta Vinge ei kuullut mitään kaikesta tästä, ja kun hän ensi kerran tapaa tämän miehen, seisoo hän kauan hänen kanssaan puhelemassa puolueasioista ja sanoo paljon enemmän kuin hänen pitäisi.

Ja nyt on siis tuo epämiellyttävä yllätys esiintynyt valtuustossa. Kaasulaitoksen työmiesten palkanjärjestely — sosiaalidemokraatit tahtovat viedä asian perille yhdessä radikaalien kanssa; silloin Vinge lohkeaa erilleen. »Hän ei ole poliitikko, hän on käytännön mies — eikö niin? Eikö meillä tässä ole palkanparannus, jonka kautta me voimme sekä antaa että vaatia? Mahdollisimman suuri palkka tietenkin, mutta työhalun, työkyvyn pitää olla sitä vastaava, siitä on meidän saatava varmuus. Ja tämä yksityisen työmiespiirin yksityinen palkanparannus sitoo meidät edeltäkäsin, ilman että se antaa meille mitään varmuutta siitä, että meidän on mahdollista viedä perille vaatimuksemme... Menkää katsomaan herroja kadunlaskijoita... siinä istuu mies sikari suussa pienellä tuolilla, hänellä on vasara kädessä, silloin tällöin hän antaa sen pudota katukivelle, jonka toinen on asettanut hänen nenänsä eteen; klik! panee vasara, sitten hän taas tupakoi, puhelee vähän toverinsa kanssa, pyyhkii hien pyöreäkupuisesta hatustaan, huomaa sattumalta, että taas on kivi hänen nenänsä edessä... no, mitämaks, saakoon se napauksen... ja sitten hänen tulee jano. — Herra Jumala, mehän olemme yksimielisiä pääasiassa, ja on kenties luonnollista, että sosiaalidemokraatit tahtovat tuloksen nyt heti... mutta katsokaamme asiaa suurpiirteisesti... minä en ole tässä mukana... en nyt...»

Puoluetoverit vetävät hänet syrjään, saavat hänet muutamaan soppeen. Hän ei kenties ole vallan väärässä teoreettisesti katsoen, mutta tässähän tarvitaan jok'ainoa ääni. Eikö hän voi laskea? Niin ja niin monta, ja niin ja niin monta, eikö totta? Aikooko hän siirtyä sosialistien vastustajain puolelle juuri palkkakysymyksessä, arkaluontoisimmassa kaikista kysymyksistä? Tuleeko tästä julkinen pahennus?

Eräs puoluetovereista on tullut verenpunaiseksi kasvoiltaan, hän on pieni, paksumahainen herra, jonka ääni kolisten lähtee suusta, niin että toinen sana vaientaa toisen kuulumattomiin. Voipa suorastaan tuntua hieman kostealta, kun seisoo hänen läheisyydessään hänen puhuessaan. Hän aikoo kuiskata eräälle virkatoverille, mutta hän huutaakin yli kokoushuoneen: Kavallusta!

Toiset vievät hänet pois. Vinge on kuullut sanan. Enkö minä siis ole vapaa mies? Kun tämä nyt kerran on minun vakaumukseni?

»Saanko hetkisen puhua kanssanne, johtaja Vinge», lausuu puoluejohtaja. Hän on vanha, hänellä on valkea tukka ja parta, hän on maailman viisain ja vaiteliain mies. Hän on istunut politiikan keskellä monta sataa vuotta, hän on nähnyt monien tusinoiden Vingen tapaisten tulla tuupertavan saliin, synnyttävän melskettä, tyyntyvän... kuinka, eikö hän itse ollut samanlainen alkaessaan? Mikä tuli ratkaisevaksi?

Jäädäkö tänne vai ei, siitä on kysymys. Mutta kysymys on esitettävä hienosti. Hän esitti sen hienosti Vingelle. Mitä se hyödyttää! Siitä miehestä ei tule koskaan poliitikkoa. Hän puistelee puoluejohtajaansa takinkauluksesta ja sanoo: »Ettekö siis ole yhtä mieltä kanssani? Eihän siitä ole ensinkään kysymys. Sosiaalidemokraatithan ovat äänestäneet ehdotuksen puolesta.»

Paksulla puoluetoverilla on salainen neuvottelu sosiaalidemokraattien kanssa. »Kavallusta... kavallusta», sanoo hän vasten naamaa merimiesten ammattiyhdistyksen puheenjohtajalle. »Johtaja Vinge», sanoo puheenjohtaja pyyhkien jotakin märkää leuastaan, »kyllä me jo sen herran tunnemme! Tulee täyttä vauhtia, kädet taskussa, milloin missäkin... luulee kai vielä olevansa upseeri komentosillallaan... mutta me olemme kuitenkin nolanneet hänet pari kertaa. Hänellähän on onneksi johtokunta yläpuolellaan. Mutta hänen pitäisi kuitenkin olla vähän varuillaan. Tämä voi koitua hieman happamaksi hänen höyrylaivoilleen.»

Puoluetoveri ei rohkene sanoa tätä kokoushuoneessa, jossa Vinge on. Hän saa johtajan mukaansa ulos käytävään, vetää hänet syrjään koristeelliselle askelmalle ja nojautuu graniittiin veistettyä lepäävää leijonaa vastaan.

»Hänen on pakko antaa myöten», huutaa hän salaperäisesti... »minä olen neuvotellut johtavien sosiaalidemokraattien kanssa. He ovat uhanneet häntä laivoissa puhkeavalla lakolla.»

Johtaja katsoo sammunein silmin leijonaa, sitten hän panee toisen kätensä sen nieluun ja sukii toisella partaansa.

»Eikö hän siis kuule mitä minä sanon...?» Nyt hän kääntyy ympäri ja menee saliin taas.

Puoluetoveri ymmärtää. Se on tehtävä hienosti, hemmetin hienosti! Hän vetää alas liivinsä, ja kädet housuntaskuihin haudattuina hän tallustaa johtajansa jäljestä kokoushuoneeseen, josta ollaan juuri poistumassa. Hän vilkuttaa johtajalle ja menee kotiin. Kun hän ojentelee vuoteessaan, sanoo hän vaimolleen: »Amalie, minä neuvottelen hyvin tärkeästä asiasta siellä valtuustossa. Minulla on ollut monta tärkeätä keskustelua eri puoluejohtajien kanssa tänä iltana, mutta me sovimme, ettemme puhuisi siitä kenellekään. Hyvää yötä, tyttöseni.»

Radikaalisessa lehdessä on hiljakseen alettu valmistua siihen, mitä tuleman pitää. Sukkela salanimi »Amicus», Vingen koulukumppani, joka »tuntee» hänet, kirjoittaa hänestä pienen petiittiartikkelin — pelkkiä rakastettavuuksia, mutta sitä lajia, joka on Amicuksen erikoisuus.

* * * * *

Tämän vuoksi Vinge ei tule illalla kotiin rikkautensa luo. Rouva Vinge on saanut Annetten vuoteeseen, nyt hän istuutuu lukemaan englantia. Georg tuli eilen näyttämään hänelle muutamaa lausetta oppikirjassaan, josta hän ei päässyt selville. Rouva Vinge on ottanut esiin vanhan resuisen kielioppinsa. Hän oli sanonut Georgille, että tänä iltana he koettavat, kumpi heistä parhaiten osaa tulkita lauseen kaikkia sen yksityiskohtia myöten, ja nyt Georg tietenkin ahertaa huoneessaan kaikin voimin. Rouva Vinge on kyllä näyttävä hänelle olevansa voimakkaampi! Hetkisen hän selailee vanhaa kirjaa, hänen kouluaikansa nousee niin elävänä mieleen, ja tiedottomasti hän asettaa molemmat kyynärpäät pöytään kuin koulutyttö, jonka täytyy pistää sormet korviin saadakseen olla häiriintymättä.

Georg on työntänyt syrjään englannin kirjan ja sanakirjan. Hänen edessään on se sanomalehti, missä hänen isäänsä kuvataan.

Georg ymmärtää kyllä, että kirjoitus yrittää olla sukkela ja ironinen, sellaisiahan ovat aina tällä paikalla olevat kirjoitukset, mutta ironia tekee hänen olonsa epävarmaksi. Se on jonkinlainen elämänkuvaus, mutta miksi ne nimittävät hänen isäänsä »herra meriluutnantiksi»? Hänhän olisi ollut amiraali nyt, ellei hän olisi jättänyt laivastoa ja liittynyt äidinisän liikkeeseen, jossa — kuten kirjoituksessa sanotaan — »tietenkin heti tehtiin tilaa tälle onnen lemmikille». Typerää on tuossa kirjoituksessa se, että kaikki tämä, minkä Georg niin hyvin tuntee, on nähty uudessa valaistuksessa, jonka tarkoitus on tehdä hänen isänsä naurettavaksi tai kenties pikemminkin vastenmieliseksi.

Georg istuu riipien paksua, vaaleata tukkaansa. Niinpä niin, olisipa se vintiö, joka tämän sepustuksen on kirjoittanut, tässä huoneessa, niin hän aivan yksinkertaisesti rökittäisi hänet. Luokallakin on muutamia tuontapaisia — he eivät oikeastaan sano mitään, mistä pääsisi heidän kimppuunsa, mutta kuitenkin on heillä kasvonilmeessään jotakin, joka tekee vastustajan epävarmaksi ja saa hänet iskemään päin. Miks'ei hänen isänsä kurita moista junkkaria? Hänhän on vahva. Georg ja hän mittailevat silloin tällöin voimiaan... silloin kun isä huomaa, että Georg pian on yhtä pitkä kuin hän. »Käy kimppuun, poika!» sanoi hän viime sunnuntaina, ja silloin he painiskelivat keskellä salia.

Vain harvoin Georg tuolla tavoin leikki isänsä kanssa. Eihän isällä ole aikaa. Sehän juuri hänessä on suurenmoista, että hän aina syöksyy esiin kiire liepeissään, rientää läpi huoneiden niin että viuhuu. Georg on saanut olentoonsa saman tavan, hän jäljittelee sitä tietoisesti. Hän saattaa sivuuttaa läksynsä kuin täyttä laukkaa... ellei äiti hillitse häntä ja vedä häntä takaisin aherrukseen jollakin uudella tavalla.

Niin, englanninlukuhan olikin kysymyksessä! On oikeastaan kummallista, että voi saada ikäänkuin tunnon siitä, mitä lause merkitsee, mutt'ei kuitenkaan voi selvittää jokaista sananpartta ja muotoa erikseen. Mutta äiti ei hellitä. Nyt Georg kuulee hänen hameensa kahinan käytävässä. Taas hän saa tuon punan poskilleen... hänen mielestään on omituista, että hän yhä vielä opettelee kieliläksyt äitinsä johdolla — toverien ei missään tapauksessa pidä saada tietää siitä... ja kuitenkaan hän ei tahdo siitä luopua.

»Georg!»

»Nyt minä tulen.»

»Minä en muuten ole sitä vielä oikein kunnolla lukenut.»