Part 7

»Minä juoksin pois ennen kahvia», sanoo Andersen hengästyneenä, hän aivan syöksee sanat suustaan, ja hänen poskensa vapisevat, »minä söin vain paistetut munat... en ehtinyt...»

Sitten hän istuutuu, ja samassa luisuvat hänen lehtensä maahan. Vinge ottaa koneellisesti ylös lehden, joka on pudonnut hänen jalalleen.

»Niin, niin, lehdet...» Andersen takertuu heti tarjoutuvaan aiheeseen. »Sunnuntai-iltaisin menen vaimoni kanssa kernaasti kahvilaan ja me luemme kaikki sanomat ja kuvitetut lehdet, ulkomaalaisetkin, vaimoni osaa kieliä, myös ranskaa...»

Vinge on luonut katseen lehteen, joka hänellä on kädessään, eikä näe että Andersen itkee, kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan, ja hän ikäänkuin nielee sanat. Kun Vinge edelleenkin on omissaan, tarttuu Andersenkin lehtikääröön.

»Näissä lehdissä on niin paljon... ne tietävät kaiken. Mistä niillä oikeastaan on tietonsa? Saattaisi luulla, että tämänkin penkin alla makaa sanomalehtimies, eikö niin? Ja huomenna luetaan, että tässä me istuimme... ja nimet ovat mainittuina... minunkin nimeni... huomisessa lehdessä...»

Hän istuu mutisten. Sitten hän hypähtää pystyyn, tarttuu Vingen käteen ja pudistaa sitä kiivaasti:

»Jääkää hyvästi, herra johtaja Vinge, minun täytyy livistää nyt, kello on jo yli kaksitoista, ja minun on mentävä metsään. Kiitos siitä, että olette ollut niin ystävällinen minulle... minä toivotan teille miellyttävää kävelyä... tehän teette kävelyn, ennenkuin lähdette kotiin, eikö niin? Te olette onnellinen mies, herra johtaja, niin, niin olette...» Andersen pudistaa kerran toisensa jälkeen Vingen kättä, »mutta nyt minun täytyy lähteä luotanne...»

Andersen lähtee juosten, hän kääntyy metsään ja katoaa, lehtensä hän jättää lojumaan maahan.

»Hänhän itki», sanoo Vinge itsekseen. »Mikä häntä vaivasi? Oliko hän päissään? Ei. Mutta hän itki.» Vingen pitäisi mielestään seurata häntä, mutta hänellä ei ole tarmoa siihen. Mitä häntä sitäpaitsi liikuttaa, että vieras ihminen itkee? Mitä liikuttavat häntä pikku Andersenin surut?

* * * * *

Marie-Louise tietää varsin hyvin, että hänen miehensä on lähtenyt jonnekin ja missä mielentilassa hän on sen tehnyt. Tohtori Salting on ollut hänen luonaan, ja hän on soittanut konttoriin ja saanut tietää, että johtajaa ei odoteta sinne enää tänään.

Salting tuli ontuen, hän melkein laahasi ruumiinsa kaikkia portaita ylös, niin että kaide kitisi. Marie-Louise pyytää häntä istuutumaan ja sanoo hymyillen:

»Mitä te haluatte, herra tohtori? Meitä ei vaivaa mikään tässä talossa.»

Salting istuu ja katselee häntä vähän huohottaessaan ja etsiessään jalalleen asentoa.

Hän katselee myös ympärilleen, isoa, valoisaa huonetta, vetää luokseen kukkamaljakon, katselee sitten taas Marie-Louisea, puistaa päätään ja sanoo:

»Nämä ruusut muistuttavat teitä. Enkö minä saisi tulla tänne tunnin ajaksi joka aamupäivä? Jens on oikeassa... minun luonani on tympäisevää.»

Ja sitten hän muitta mutkitta kertoo Vingen käynnistä hänen luonaan eilen illalla.

Hän selittää kaiken tarkkaan. Hän on tietämättään ottanut Marie-Louisen kädet omiensa väliin ja taputtaa niitä kaiken aikaa. Marie-Louise istuu katsellen jäykästi eteensä, hänen silmänsä ovat ilmeettömät, mutta luomet vapisevat ja ovat läpikuultavat.

»Minä sanoin Jensille, ettei hän sanoisi mitään tästä teille. Niin, sillä minä tahdoin tehdä sen itse, silloin saisitte kunnollisen lääkärinselityksen samalla. Ja sitten minä — olen lähettänyt hänet ulos metsään tänään ihan yksinään, jotta hän selvittäisi asiat itselleen. Ja kun hän nyt tulee kotiin, on teidän vuoronne. Silloin tulee teidän tehtävänne. Sillä Jenshän on onnellinen mies, kun hänellä tällä hetkellä on sellainen vaimo kuin te. Ymmärrättehän: te olette hänen lääkkeensä, ja teidän avullanne hän voi elää monta hyvää vuotta teidän molempien iloksi. Tämän hänen kotinsa pitää antaa hänelle hänen ruumiinsa kaipaamaa lepoa, mutta minä myönnän, ettei se tule käymään helposti... ei edes teiltä. Itkekää toki ennemmin kuin istutte tuolla tavoin. Mutta nyt minä menen tieheni, sillä teille ei ole mieleen, että minä olen tässä katsomassa.»

Ja hän kumartuu Marie-Louisen käsien yli ja suutelee niitä... hämillään ja kömpelösti niin että mäiskähtää, ja hän pudistaa vähän päätään kuin saisi havaita oman rumuutensa ja kömpelyytensä, pinnistäytyy ylös tuolista ja kompuroi ulos ovesta.

Marie-Louise saa tuskin sanaa suustaan, mutta kun hän on sulkenut eteisen oven Saltingin jälkeen, menee hän jäykin askelin saliin ja astuu akkunan ääreen. Hän seisoo siinä melkein liian suorana, hän ponnistaa kaikki voimansa ollakseen antamatta myöten, hänen on vilu aina sydämeen saakka. Jens poloinen! Onko se totta... oletko sinä todellakin aivan yksin nyt ajatellen kaikkea tuota?

Hän soittaa konttoriin ja saa tiedon. Ja hetkeksi leimahtaa närkästys hänen mielessään siitä, ettei Jens ole uskonut huoliaan hänelle. Mutta syyhän on tohtorin. Viekas ihminen seisoo hänen ja Jensin välillä, täynnä hyviä sanoja, niin, ja ystävällisiä ajatuksia... hän katselee käsiään, joita Salting on suudellut isolla suullaan... mutta nyt, nyt pitäisi hänen olla Jensin luona, kun tämä taivaltaa ties missä metsässä tai maantiellä. Eihän Jens ensinkään ymmärrä sellaista. Monta vuotta, sanoi Salting, monta vuotta on heillä vielä jäljellä. Niin, mutta jonkun tuntemattoman armosta... he eivät enää voi tuhlata päiviään, kuten ovat tehneet... miksi he siis eivät ole yhdessä, miksi he puhuivat toisilleen tuolla tavoin eilen illalla, kuin heillä olisi iäisyys edessään ja kuin he kernaasti voisivat vähän torailla?

Koko keskustelu on niin ilmielävänä hänen mielessään. Hän muistaa mitä hän sanoi Svendsen-vanhuksesta... miksi hän niin teki? Olihan hän oikeassa, sen hän tietää, mutta miksi sanoa se juuri sillä hetkellä. Silloin ei Jens eikä hän itsekään tietänyt, että Jens oli sairas... ei sairas, sanoi Salting, ei sillä tavoin... mutta kuitenkin. Kaikkihan johtui siitä, että Jens niin rajusti kävi tuon toisen kimppuun... Johnsenin, niin, hän...!

Marie-Louisen suupieliin tulee kova ilme. Hänen huulensa ovat kapeat ja valkoiset, hän on ankara itselleen tällä hetkellä. Hän on puolustanut Johnsenia Jensiä vastaan. Nyt hänen siis on puolustettava Jensiä Johnsenia vastaan. Hän ei tahdo suostua siihen, että hänen miestään kohdellaan sillä tavoin. Hän menee Johnsenin luo ja sanoo sen. Nyt heti. Kun Jens tulee kotiin, ei heidän välillään ole oleva enää mitään.

Hän ei ajattele mitä hänen on sanottava Johnsenille. Hän menee ilman muuta Johnsenin konttoriin, astuu hänen ovestaan sisään, ja Johnsen hypähtää hämmentyneenä pystyyn. Mitä merkitsee tämä käynti? Onko heidät nähty tuona päivänä, ja onko jotakin rettelöä miehen kanssa? Rouva muuten ei näytäkään niin nuorelta tänään...

Marie-Louise menee hänen luokseen ja ojentaa hänelle kätensä, ja nyt hän äkkiä tietää mitä hän tahtoo ja mitä hänen pitää sanoa. Nyt hän on aivan tyyni. Hän ei hetkeäkään ajattele, että hän on täällä vieraassa paikassa, hän ajattelee vain Jensiä ja sitä, että Salting on sanonut hänelle, että nyt on hänen vuoronsa.

»Teillä on jotakin tekeillä minun miestäni vastaan», hän sanoo, »minä tiedän sen, ja hän tietää sen. Hän ei tiedä, että minä teen tämän nyt, mutta sanon sen kyllä hänelle. Teidän pitää antaa Jensin tehdä työtä aikansa. Hän on sen ansainnut. Ja teidän on tehtävä se myös itsenne tähden. Muuten te kadutte sitä kerran. Minä saatan hyvin sanoa sen teille, sillä minä olen pitänyt teistä... silloin kerran, kun te juoksitte, jos muistatte sen, ja te kyllä muistatte. Mieheni tarvitsee nyt rauhaa, ja sen minä annan hänelle. Mutta teidän pitää auttaa minua, ja sen te voitte varsin hyvin tehdä, te ette tule siitä sen huonommaksi, ette omissa silmissänne ettekä minun. Te olette tarmokas mies, tiedän sen, eikä teidän tarvitse tunkea tieltänne Jensiä, olette muutenkin kyllin varma siitä paikasta, ja minä lupaan teille, että mieheni on kerran tuleva luoksenne ja itse vievä teidät siihen, ja se on tuova teille enemmän iloa.»

Hän katselee Johnsenia valoisalla katseellaan, hänen eloisat kasvonsa, joista loistaa yhtäaikaa lempeys ja ankaruus, ovat kokonaan kääntyneet Johnsenia kohti, hänen äänensä tunkee väreillen Johnsenin läpi... miksi tulee hän ajatelleeksi äitiään, joka kuoli hänen ollessaan aivan pieni? Niin, seisoohan hän nyt tässä kuin poika, joka on tehnyt jotakin väärää ja nyt vapauttaa itsensä siitä tunnustamalla sen... hän on tavannut jotakin, minkä olemassaolosta hän ei tietänyt, jotakin, mitä kukaan nainen ei ole ennen osoittanut hänelle; hän ymmärtää, että Jens Vinge ei ole vain mies, joka omaa aseman, minkä hän kernaasti itse haluaa, vaan että hänellä on takanaan koti, kaunis ja urhoollinen nainen, jonka kohtalo hän on. Hän ei tiedä mitä sanoa, sillä meidän sanamme eivät ole luodut mitään sellaista varten, se kuuluu äänettömyyteemme; hän saattaa vain sanoa:

»Kyllä.»

Ja hän tuntee uudelleen Marie-Louisen käden omansa ympärillä... sitten hän on mennyt, ja Johnsen hapuilee käsillään amerikkalaista kirjoituspöytäänsä, saa kiinni työntökannen kouruista ja antaa sormensa hitaasti liukua kourusta kouruun kuin vakuuttautuakseen siitä, että hän todellakin seisoo tässä eikä ole uneksinut kaikkea...

Rasmus Repo tapaa häneltä kirjeen tullessaan kotiin ajoretkeltään. Johnsen ilmoittaa vallan lyhyesti, että hän ei halua muuttaa asemaansa siinä yhtiössä, jota hänellä nyt on kunnia johtaa.

Rasmus imeksii sikariaan. »Mikä miestä vaivaa?» ajattelee hän. »On paras antaa hänen vähän tointua. Parin päivän perästä puhumme sitten hänen kanssaan kahden kesken.»

* * * * *

Mitä se Vingeä liikuttaa, että pieni mies juoksee metsässä itkien? Mutta hän ei kuitenkaan voi olla sitä ajattelematta, ja hän nousee penkiltä ja käy samaa tietä kuin Andersen. Mutta kun hän jonkin matkan kuljettuaan ei saa tätä näkyviinsä, poikkeaa hän umpimähkään metsäpolulle, missä on puita niin tiheässä, että ne melkein sulkevat häneltä tien.

Vinge ei ole milloinkaan sietänyt käydä metsässä yksin. Hänen hermonsa eivät siihen sovi. Hän voi kernaasti nauraa itselleen. Mutta seikka on nyt kerran se, että häntä alkaa peloittaa. Kaikki nämä tuntemattomat äänet tekevät hänet araksi. Vinge on tottunut melskeeseen konttorinsa ympärillä ja voi suorastaan nauttia, kun rautakiskoilla täyteen kuormitetut työvankkurit kolisevat kiireesti pitkin katua tai kun palokunta lähtee kokonaisuudessaan liikkeelle. Mutta kun mustarastas näkymättömänä hiipii kuihtuneen lehden yli hänen takanaan tai jokin lintu äkkiä lepattaa oksien välissä, hätkähtää hän ja huomaa, että hänen kasvonihonsa kiristyy. Ja tuossa luikertaa vaskikäärme tien yli aivan hänen jalkainsa edessä, hän oli vähällä polkea sitä... hän astuu ensin askelen taaksepäin, sitten hänen täytyy hymyillä käärmeraukalle, joka vainuaa vaaraa, nostaa päätään ja liikuttaa kieltänsä. Sitten se luikertaa eteenpäin ja luisuu alas ojaan melkein kuulumattomasti kahisten, ja Vinge seisoo hetken tuijottamassa tähän kasvinvanojen, lehtien, köynnösten ja kuihtuneiden lehvien myllerrykseen. Hän näkee hyönteisiä, joiden nimiä hän ei tunne, on kuin kukin korsi eläisi omaa elämäänsä; tuossa tulee mehiläinen, Vinge seuraa sitä silmillään, ja vaistomaisesti hän pidättää hengitystään, kuin olisi tässä jokin, jota hän ei tahdo häiritä. Pieni aarniometsä umpeenkasvaneine polkuineen valtavien takiaisenlehtien alla, täynnä villejä eläimiä maassa ja runkojen välissä, ja hämähäkki kutoo verkkoaan rungosta runkoon ja on vihdoin käärivä koko maailman pehmeään, petolliseen ansaansa, joka surmaa äänettömästi. Niin hiljaa kuin mahdollista Vinge laskeutuu ojanreunalle, hänen täytyy nähdä, minne tuo pieni hämähäkki aikoo... onnistuuko sen kiinnittää lankansa tuohon köynnökseen? Niin, nyt se on siinä... Hän tahtoo nähdä kärpäsen lentävän verkkoon... hän tuntee jotakin outoa tuoksua... kaikki tämä on hänelle outoa. Täällä on kaikki niin ihmeen rauhallista... on kuin hautajaisissa, joissa laulettiin virsi, jonka hän muistaa lapsuudestaan... vanhan sävelen... kas nyt kömpii kovakuoriainen tuolle takiaiselle...

Hän kumartuu hitaasti eteenpäin, ja samassa hän tuntee kivun salpaavan hengityksen... ei pahasti, ei mitään kohtausta, mutta siinä se on, hän muistaa sen... ei tahdo... täytyy kuitenkin... ja vastahakoisesti pistää hän käden taskuunsa; kyllä, siellä on pieni pullo.

Ja nyt hän vihdoinkin tietää, miksi hän istuu tässä. Kaikki tuo muu, mitä hän tänään on ajatellut, on ollut vain tekosyytä, jotta hän pääsisi siitä, mikä itse asiassa on kaiken aikaa vaaninut hänen mielessään. Hän muistaa nyt joka sanan, minkä Salting lausui eilen illalla, ja ne kerääntyvät kaikki yhden seikan ympärille: kuolema. Se oli kaiken sen selvä, lyhyt sisällys, mitä Salting saattoi hänelle sanoa. Hänen vammansa ei ole vaarallinen. Ei tietenkään. Se ei ole muuta kuin mitä useimmat kokevat hänen iässään. Ei, tietenkään ei. Mutta se on siis siinä, sitä ei saa selitetyksi olemattomaksi. Hänen tietämättään on hänen elämänsä edennyt noususta laskuun. Kohti kuolemaa.

Muut hänen ikäisensä ovat kaikki siitä tietoisia. Valdemar kirjoittelee runoja siitä! Hän rakastaa kuolemaa, hän ajattelee sitä, ja sitten hän kirjoittaa siitä runon. Salting lueskelee pohjoisnaparetkikunnasta ja ajattelee omaa kuolemaansa, puhuu siitä kuin luonnollisesta asiasta. Tosissaanko he sitä tarkoittavat? Eikö se ole valhetta ja teeskentelyä? No niin, toinenhan on runoilija, ja toinen istuu yksinään autiossa huoneessaan, heillä on siis aikaa siihen. Mutta hän, hän on mies, joka tuntee päivien arvon, hänen päämääränsä on itsessään siinä työssä, joka tulee hänen osalleen, hänellä ei ole aikaa ajatella mitään sellaista.

Siinä he tulevat hänen luokseen kertoillen hänelle kuolemasta säkeissä ja proosassa... omituista, kyllä sen piti sattua juuri nyt, niin että hän ei voi olla sitä ajattelematta. Onko se sattuma? Onko sekin sattumaa, että hän meni liiallisuuksiin johtokunnan kokouksessa taanoin ja antoi Rasmukselle aihetta kirjoittaa kirjeen? Vinge tuntee, ettei mikään ole satunnaista. Valdemar ja Salting ovat samanikäisiä kuin hän, he ovat päässeet askelen pitemmälle ymmärtämyksessä kuin hän, ja sen hetken täytyi tulla, jolloin heidän sanansa tunkeutuivat häneen ja juurtuivat. Senvuoksi hän on sitä aavistamatta ollut hermostunut, niin että he saivat hänet ansaan, nuo muut, jotka vain ajavat omaansa; kuolema siinä liikahti ja taudinvaippaan verhoutuneena lausui heille: tehkää hyvin, herrat, nyt on teidän hetkenne!

Vinge on ajatuksissaan istuen lyönyt kepillään ojan reunaa, yhä kovemmin, tietämättään. Nyt hän tulee tietoiseksi siitä, että hän tekee niin. Tässä hän istuu. Metsässä. Yksin. Tänne ulos ajettuna. Hän puristaa keppiä ja lyö kaikella voimallaan nokkospehkoon, joka taittuu. Ei, hän ei tahdo! Tämähän on mielettömyyttä, tämä. Sairas — hänkö sairas? Hän ei voi olla sairas, se ei sovi hänelle. Mitä hän tekee elämässä, jos hän on sairas ja vaivainen? Olla lomalla, sanoo Salting. Lorua! Lorua... niin, lapsille ja kurjimuksille... ja niille raukoille, joilla ei muuta ole... ja jotka eivät uskalla kuolla.

Hän huomaa äkkiä hiljaisuuden. Hän kuulee puiden humajavan. Oksa murtuu. Hänen korvissaan suhisee. Hän hypähtää pystyyn. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän luulee palelevansa. Hän tahtoo juosta. Hän tahtoo tuntea veren käynnin valtimoissaan.

Vinge juoksee metsän läpi. Hän ei aavista minne. Eteenpäin polkua pitkin, jotkin oksat lyövät hänen kasvojaan vasten, on ihanaa tuntea tuo pieni kipu. Eteenpäin hän tahtoo. Eikä hän tahdo olla sairas. Hän ei hellitä. Hän tahtoo tehdä työtä, kunnes hän suistuu kirjoitustuolista... mieluummin niin kuin sairastaa. Käydä hoitelemassa itseään. Nähdä lasten istuvan arasti isää katselemassa. Ja Marie-Louise! Hänkö sitten hoivailisi häntä? Eikä hän enää olisikaan Marie-Louisen mies. Eikö hän enää voisi heittäytyä hänen eteensä, tarttua hänen ihanaan ruumiiseensa, ottaa hänet käsivarsilleen? Hän muistaa ajomatkan, jolloin he istuivat kuin kaksi nuorikkoa, jotka ensikerran kokevat rakastavansa toisiaan... ja sitten kun he olivat juhlassa ja vilkaisivat toisiinsa keskellä kaikkia muita ja kohtasivat toisensa salaisessa, voitonriemuisessa ymmärtämyksessä... Marie-Louise, onko tuo kaikki nyt ohi? Eikö jäljellä ole enää mitään muuta kuin purkautuminen, tuska?

Vinge juoksee läpi metsän, eteenpäin, yhä syvemmälle, hän noudattaa tietämättään jotakin polkua, ei näe ensinkään runkoja, kuulee vain veren suhisevan korvissaan. Hän tietää varsin hyvin, ettei hän voi sietää tätä. Hänen rintaansa kouristaa, kuin hän painisi jonkun voimakkaan kanssa... niin, tulkoon sitten mieluummin kuolema samalla! Lääke, sanoi Salting. Kolme tippaa. Tai koko pullo...

Miksi hän sanoi niin? Eikö se ollut neuvo? Mieluummin niin kuin istua lääkepullo edessään ja odottaa seuraavaa lääkkeenoton hetkeä. Vanhoja muistoja hänen vanhempiensa viimeisistä ajoista nousee hänen mieleensä. Vanhukset! Kun hänen isänsä kadotti muistinsa eikä voinut kuulla, mutta horjui kuitenkin yhä edelleen kirjoituspöytänsä ääreen ja istui siinä, hän, joka oli ollut niin toimelias, ja tuijotti puhelimeen, joka ei koskaan soinut, tai tempasi kuulotorven käteensä, koska hän luuli kuulleensa soiton, ja änkytti hallootaan, eikä voinut kuulla puhelinneidin vastausta. Ja hänen äitinsä... joka makasi kuoleman kielissä monta päivää... ja muut hiipivät huoneissa ja ajattelivat kaikessa surussaan vain: jospa se olisi ohitse...

Vieläkö hän juoksee? Vai onko hän heittäytynyt maahan? Itkeekö hän vai huutaako hän siihen huminaan, joka kohisee metsän läpi? Onko päivä vai onko jo hämärtynyt? Sitä hän ei tiedä. Hän ei tiedä, että hän harhailee runkojen välissä, hoippuu kuin päihtynyt, törmäilee puihin ja kompastelee. Hän ei tiedä, että hän puristaa keppiään ja lyö sillä kaikille tahoille... nyt se sattuu pensaaseen... ja nyt puuhun, niin että hän tuntee sen kädessään... nyt johonkin pehmeään, joka makaa maassa.

Tämä odottamaton aistimus saa hänet hillitsemään itsensä, hänen jalkansa töytäisee jotakin, hän on taas vähällä kompastua, sitten hän ojentaa kätensä ja hapuilee jotakin edessään, joka tuntuu hänestä tutulta... hän on saanut hatun käteensä... hän pysähtyy... näkee mikä siinä maassa makaa, ja huutaa tietämättään.

* * * * *

Siinä makaa pikku Andersen. Päänsä hän on pistänyt pensaaseen ja työntänyt jalkansa suoraksi kuin ihminen, joka nukkuu selällään. Vinge pudistelee häntä, mutta Andersen ei liikahda. Pensaasta kuuluu kuihtuneiden lehtien kahinaa, Andersenin pää kallistuu hitaasti sivulle. Vinge taivuttaa oksat syrjään ja näkee heti, että hän on kuollut. Kasvot sinertävät, suupielissä on vähän vaahtoa, joka hitaasti pisaroi alas leualle. Mutta ilme on tyyni unen ilme. Pieni pullo on ruumiin vieressä. Vinge kumartuu alas nähdäkseen mitä se on, silloin hän huomaa, että Andersenilla on kirje oikeassa kädessään, sormet ovat koukistuneet kiinni yhteen kulmaan, paperi täytyy irroittaa pienellä nykäyksellä. Siinä on harjaantuneella konttori tyylillä päällekirjoitus, joka Andersenin on täytynyt kirjoittaa, ennenkuin hän lähti kotoa: S.H.T., rouva Fernanda Andersen, Amagerbrogade...

Vinge katsoo ympärilleen. Andersen on valinnut metsän ulkoneman. Talo häämöttää rinteen toisella puolen. Andersen tahtoi olla varma siitä, että hänet löydettäisiin. Ja nyt siis Vinge oli hänet löytänyt.

Itsemurha! Sitä on siis Andersen aikonut aina siitä hetkestä saakka, kun hän syöksyi vaunuun. Hänellä on ollut murhe, sitten hän selvitti asian omin neuvoin. Herra Jumala — ja liput tämäniltaiseen konserttiin, jotka hän näytti Vingelle. Aina viimeiseen saakka hän tahtoi kuvitella, että rattaat pyörivät kuin tavallista.

Vinge hymyilee — äärettömän alakuloisesti. Miksi hän hymyilee? Tuolle poloiselle itsemurhaajalleko? Tälle merkityksettömälle miehelle, joka kävi hänen tiensä poikki arkisine lörpötyksineen ja nyt makaa tuossa kuin rohkeuden, kuolemanhalveksumisen irvikuva. Itselleenkö Vinge hymyilee? Hän kun on käynyt tässä kamppaillen itsemurhan kanssa eikä kuitenkaan uskaltanut sitä, minkä tuo pieni raukka uskalsi. Hymyileekö hän elämälle, joka antaa sattuman niin leikkiä meidän kanssamme ja sinkoaa katkeran ironiansa meidän syvimpään vakavuuteemme? Andersen ajatti partansa ennen kuolemaansa! Hän tilasi itselleen hyvää ruokaa! Ja tässä seison minä, minä, joka tahdoin kuolla ja tunnustelin pulloa taskussani, mutta en sitä tehnyt enkä koskaan voisi tehdä sitä! Mutta nyt hän makaa tuossa ja pilkkaa minua. Niin, hyvä herra, minä olen kunnolla kuollut. Minä uskalsin!

Vinge tuntee olonsa sellaiseksi kuin mies, joka on hirttäytynyt nuoraan, mutta sitten tulevat muut juosten ja leikkaavat nuoran poikki! Vinge on näkevinään kasvoja ympärillään, Rasmuksen, Johnsenin ja Saltingin ison hevospään, joka kumartuu hänen ylitseen: Kyllä, ehjä sinä olet ruumiiltasi, ystäväni, voit hyvin mennä konserttiin illalla mutta ota korkeampi kaulus, niin ettei juovaa kaulassasi näy!

Pilkatkaa minua! Pilkatkaa minua kaikki, niinkuin minä pilkkaan itseäni... minä en ole enemmän arvoinen. Marie-Louise, sellainen minä olen. Juoksen ulos metsään ja tahdon kuolla, jättää sinut ja Georgin ja Annetten, enkä kuitenkaan uskalla! Marie-Louise, sinä sanoit minua mieheksesi, mieheksesi!

Ei, hän ei tahdo seisoa tässä itkemässä omaa viheliäisyyttään. Tuossa makaa kuollut ihminen, hänen velvollisuutensa on toimittaa hänet pois. Hänellä on kädessään vainajan hänelle ojentama kirje, hänen täytyy jättää se omistajalle. Kuinka käy sitten hänen itsensä... kuinka hän voi kääntyä takaisin elämään tämän jälkeen... se kysymys saa odottaa... ensin täytyy hänen pitää huolta matkakumppanistaan, joka nyt on vaiennut eikä voi juosta takaisin sanomalehtiensä luo. Kuolema on antanut hänelle tehtävän suoritettavaksi... ennen teki elämä niin...

Hän kumartuu siirtämään Andersenin vähän edemmäksi pensaan alle, sillä välin kuin hän menee huutamaan ihmisille, joita kai asuu tuolla. Tarttuessaan maassa lojuvaan ruumiiseen Vinge huomaa, että hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa siirtääkseen sitä. Niin raskas on pikku miehestä tullut nyt kuoltuaan. Niin kankea ja kylmä, että Vinge tuntee sen hermoissaan. »Herra Jumala... herra Jumala», mutisee hän ja antaa ruumiin hitaasti luisua takaisin maahan. Ja hänen mennessään metsänrinnettä kohti painaa hänen oma ruumiinsa häntä, ja hänestä tuntuu, kuin hän kauan sitten olisi alkanut käydä tätä tietä. Eikö metsä siis milloinkaan lopu? Hänhän saattaa nähdä tuon talon päädyn, mutta ei tule koskaan perille. Hän on kuolemanväsynyt. Hän tuntee käsissään ja pitkin käsivarsiaan vilun, joka on toisenlainen kuin kaikki muu vilu, minkä hän tuntee. Hänen kasvojensa lihakset vapisevat, hän luulee pyörtyvänsä, ennenkuin hän saavuttaa metsänreunan kivimuurin, ja tuntee äkkiä olevansa sen ääressä. Kavuttuaan sen yli hän tulee polulle, joka vie kohti taloa. On suloista tuntea karheat kivet kämmentä vastaan. Hänen takkinsa tarttuu oksaan, hän tempaisee sen luokseen... päästääkö se hänet vihdoin, tuo kirottu metsä...

Hän seisoo talon luona. Siinä on puutarha hedelmäpuineen, taimilavoineen, kasvihuoneineen. Täällä on aurinkoa. Vinge kumartuu aitauksen yli, hän näkee miehen kävelevän puutarhassa, hän huutaa hänelle ja tuntee samalla, että mitään ääntä ei pääse hänen huuliltaan. Hän huutaa uudelleen äänettömästi. Mutta mies tuolla saa kai kuitenkin tunnon siitä, että joku seisoo puutarhan ulkopuolella ja tuijottaa, hän kääntää päätään. Vinge ponnistaa kaikki voimansa, hän kurkottaa kiivaasti päätään ja onnistuu vihdoin huutamaan:

»Tuolla metsässä makaa kuollut ihminen... teidän täytyy auttaa...»

* * * * *

Kuinka Vinge tuli tälle penkille talon vieressä, mitä hän on sanonut, onko hän ollut kaatumaisillaan ja saanut apua, saiko hän aikaa ilmoittaa paikan, missä ruumis makaa, muutamille miehille, jotka juoksivat — sitä hän ei oikein itse tiedä, mutta nyt kumartuvat eräät kasvot häntä kohti, ja hän kuulee äänen sanovan:

»Mutta eikö se olekin johtaja Vinge?»