Part 2

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vaan lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, — voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppéällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot — se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.

Tarkastaessamme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo »mahdottoman» suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; »rajattomuuden raja» on tilattomuus.

Paikan kaksoissisaren ajan suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää »kaiken ajan». Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla »missään».

Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen »pallonmuotoisuuteen», joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se »suunta»-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa.

Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella »tasapintapalloa» ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan, missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu — keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen — sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin, muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.

Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle eksyneet.

Naivisuus — siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella? Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä, joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja »irtonaisuutta», mutta samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä, joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä, että, noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään, rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.

Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko, tarkastakaa vaan, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi, merkitsee useimmiten korkeampaa kristillisyyttä eikä ole häpeäksi edustajalleen. Jos te joskus eksynette kyynillisyyteen, niin voitte sanoa: »Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia.» Ja nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.

Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee olemaan lähimmäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.

Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin on erotettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään. Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus, ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on — meille on edullista — suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa. Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas, että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen avun antamisen kamppailevalle lähimmäiselle. Kenties hän oli oikeassa tässä niinkuin paljossa muussakin — jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden, niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa (keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja isänmaanrakkaus — mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkailija on sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.) Dreyfus-jutussa — joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös näistä asioista — lausui Paul Déroulède, »Isänmaanystäväin liiton» isä ja sielu: »Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön, Ranska ei ole syyllinen», tulkiten siten noiden kaikkien aikojen kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut sotamiehestä everstiksi, lausui tuomioistuimelle: »Älkää intoilko, ennen kaikkea on armeijan kunnia.»

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä, ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun — tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon — niin on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso. Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan »tuloksista» iloitseminen perustuu perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan _odottaa_ positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan »luonnollisempi» ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle — olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: »Eläköön taisteleva ihmisyys» — ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme, mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt.

Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin ensimmäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista.

Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista. Koomillista _on_, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa. Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden seikkojen jäätilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet; tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta. Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon suhde, josta Maeterlinck puhuu »Köyhäin aarteitten» ensimmäisessä kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat kirvonneet... Mutta toistaiseksi meillä on huumori.

Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista — siitä oli lähinnä puhe. Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista. Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen. Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan, ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan, jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee. Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi, tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi — jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen. Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen.

Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää »kantansa» muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin tosiasioihin nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa. Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin miehen, että hän on enemmän »sukupuoliolento» kuin mies, siitä nyt ei päästäne, minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista pidetään »pelkkänä sukupuoliolentona», niin kuultaa tuosta innokkaasta puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto on sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään logillista yhteyttä sen asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella, jolta kohtalo m kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään — sellaisella naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon, tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen ja lisäksi paljon muuta pysyvämpää.

Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan nähden ovat. »Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys» — niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan teitä — varovasti! — tutustumaan, sitten kun siihen kykenette). Omasta puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja varsinkin naiselle — ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen kainous ja ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti, siellä kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison keskuudessa tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina ja terveinä perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti alhaison iänikuisilta lemménrettelöiltä ja irstailuilta, joille he vaativat jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta — ja — miksikäs ei se heille kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan. Tiedän kyllä mitä puhun — olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun lieneekin käynyt, niin sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut rauhanneuvotteluihin tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan en ole luovuttanut aseitani — kainouteni ja ylpeyteni tähteitä.