Part 3

Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa hänen rakkauselämänsä ensimmäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia surkastuu monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimmäiset auenneetkaan kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin ratkaiseva, niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on niinkuin seerumi, jonka vaikutus on elinkautinen, onnellisen ja kauniin lapsuuden rinnalla en voi kuin ylistää sitä elämänsaalista, joka sisältyy onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain kauniiseen, sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa nuo molemmat kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan.

Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle. On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi.

Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa. Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen... Näen monien huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat. He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin ihanteellista ja tunteellista — kenties he ovat oikein musertavia ja ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri etäisyyksillä meistä asianomaisista.

Muuten — säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä välttämätön. Mutta että ministeri ja hänen sisäkkönsä _noiden tilapäisten toimialojensa perusteella_ ilman muuta olisivat inhimillisen rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja tavallisinta alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vaan milloinkaan tuota humpuukia omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa ihan itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt rakkaussuhde paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen arvonsa; ei sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen vietti voi yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona pyörtämään takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen, että kun te tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys, osoittakoonpa hänen virkatodistuksensa mitä tahansa.

Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita... Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee: niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys ja kainous sen painavat.

Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista.

Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita, vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota tässä olen esitellyt.

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota »ruumis» ja »henki» näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan ainoasti muutamia sen suhteita, kuten »elävä» ja »kuollut», jotka meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä, mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden me ymmärtääkseni olemme matkalla.

Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne »henki-ruumiilliseen» olemukseenne — sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te voitatte jälkimmäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda, heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen, joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein ovelasti käyttää jälkimmäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan korkeammalla tasolla.

Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette tekemisiin — sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä, kuka ja mikä hän lieneekin; _nähkää_ vain, mikä hän on, se riittää. Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää niille, jos ne sen ansaitsevat — ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka niitä ovat edustaneet.

Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala ihmisellä lieneekin, on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut. Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa; pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on saavuttava siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.

Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista, niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten — hankin sanoa yhteiseen — työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.

Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi. Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa toimintaani — mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut. Minun suhteeni omiin teoksiini on varsin intohimoinen siihen asti kuin olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus jolloin jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin kun silmiini sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt ja sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys... Muuten on työni jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista. Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa tarvitaan. Semmoista se on — ainakin näin kun rupean sitä itselleni selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta. Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.

Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun toiset juuri ihanasti kiskotellen aukovat silmiään altteimmillaan kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa... Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna, eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta, että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen — kuten kaiken yksilöelämän, hän ehkä lisää... Mutta jos hän kerran löytää semmoisella aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön... Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.

* * * * *

Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat, viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun, inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin, opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti, josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.