Part 1

OMISTANI JA OMILLENI

Kirj.

F. E. Sillanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, eliötä minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo...

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä.

Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis...

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan »Elämän ja auringon» kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopuniisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaa yöllä sinun ensimmäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimmäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimmäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimmäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimmäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin »Hurskaan kurjuuden» ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä...

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, 'mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

* * * * *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn, kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy muita kuin humoristisia muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa. Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun. Odoteltiin yhä vaan ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vaan vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa. Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20. Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä, jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa »siksi kunnes rahat tulevat». Kyökin oven oli sentään jättänyt avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon, että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä. Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset jalostaa sitä', mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon, että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä kirjoituksesta.

Sinä Helmi — joka itse nimität itseäsi Hempuksi — olet ensimmäisenä syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee paljon hyviä ihmisiä syntymään — niin että sinulla on niinkuin aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana alotit sinä enteesi ja sitä seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa, vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.

Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär, mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. — Ja minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi, odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: »Me olemme siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta muuta kuin lapsen ja vettä». Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin kuin niissä.

Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden ikäisenä ensi kerran itkit niin, että'pakahduit tajuttomaksi. Se uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja hemmoteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan »Ulppoa», niinkuin sinä professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi: olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on »Hiltu ja Ragnar»... Mutta kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä osaavammin siihen suhtautua.

* * * * *

Sinä Paula olet tätä kirjoittaessani vielä sillä asteella, että sinua olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi, joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi. Niinhän oli Eskonkin — ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen hotellissa.

* * * * *

Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista, jotka teitä koskevat — ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin, koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimmäinen tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin mielessä. Ja meillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on saatu asianomainen »ilmoitus». Ihmisen ajatushan on villein kaikista hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te kukoistuksellanne loistavaksi todistaneet oikeiksi annetut ohjeet. Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar. Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen; milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties rikaskin — ajattelen Maeterlinckin »Tietäjiä». Mutta sittenkin on tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta, saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua.

Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää? Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylistettävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena hukkuu — mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat kaikki harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.