Part 9

Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta — joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa." Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä vastaan.

Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan? "Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.

"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa matkailijahotellissa.

Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi viimekeväistä vierastaan.

Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.

Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?

Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.

Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa tapauksessa heti selvillä.

Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.

Oli yö.

Päiväntasaaja oli juuri sivuutettu.

Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta vasten nojautuen.

Laiva keikkui ankarasti mahtavissa mainingeissa.

Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi näyttää... ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa vasten... meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja... kopsis!

Ja loiskis.

Ekholm oli meressä, valtameressä klo 2 yöllä. Päiväntasaajan seuduilla.

Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt laivan ankkuria.

Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu, niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.

Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".

Se on hyvin uskottavaa.

Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos Aires’iin päin.

Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.

Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa lehtiin.

Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes Kolehmainen on todistanut.

Niin, voinpa kertoa esimerkin omasta tuttavapiiristänikin.

Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.

Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan välimatkan päähän, läksi Amerikaan.

Muutamaan kuukauteen ei ystävästämme Pekasta kuulunut mitään.

Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa, johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi, loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa saatu nähdä ja kuulla.

Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.

Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet ehdottomasti voittanutkin.

Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.

Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-, varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.

Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma, vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta elämäntyöstään.

Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin sen vuoksi puusepän oppiin.

Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40 vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”

Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.

Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.

Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.

Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.

Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.

Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea karhuntanssi.

J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.

Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle annettaisiin senaattorin eläke.

Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s. karhunpalveluksen.

Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät ajattelemaan niin että aivot jytisivät.

Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Ajateltiin, ajateltiin, ja yhtäkkiä — keksittiin!

Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa täysihoidon... ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.

No, mitäs tästä. Rakennettiin siis köyhäintalo.

Ja sitten ryhdyttiin katselemaan Karhua: tässä olisi nyt talo valmiina.

Mutta J. Karhua ei näkynyt missään!

J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.

Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.

Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti passittaneet hänet takaisin Kiteelle.

Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei supliikkien tekotaito unohtuisi.

Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen, sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.

Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoin Karhua.

Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät minua nälän tuskissa!

Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä, miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.

— Rakentakaa köyhäintalo! vastasivat kiteeläiset.

— Se auttaa varmasti.

Kurkijoelle on nyt päätetty rakentaa köyhäintalo.

Ja Karhu taitaa olla muuttohommissa.

Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.

Nuohoojien puolesta.

Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:

Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:

— Meijän kyökittä on taatana!

Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää olentoa.

Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin tuo näky.

Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.

Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.

Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme, jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:

— Pojat hoi, tulkaahan tänne!

Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset hampaat tuosta mustasta naamasta.

Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!

Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.

Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli nuohoojasta.

No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme, että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.

Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.

Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa, että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä, rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.

Kaikkea sitä kuuleekin!

Helsinkiläiset lapset!

Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja vihaavat.

Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.

Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.

Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.

Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka, saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon. Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin, mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona poutoo!"

Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.

Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.

Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä, pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.

Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.

Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."

Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."

Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin jäsenelle.

Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel. Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen vaatinut uhrinsa.

Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä: emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!

Kesäisen illan kullasta

Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.

Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv. toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.

Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen oljenkorren.

Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta laajoille kansankerroksille.

Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille, niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki- ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka- tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.

Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.

Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas" (apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa selitystä näihin legendoihin.

Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.

Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus. Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet, jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja jalkojensa avulla.

Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista uudenlaisen, sarvellisen apinan.

Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia korviaan höristellen.

Mutta ei naura vaan.

Eikä sano "Ah!"

Panelian ihmissyöjä.

Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa, tapahtui hänelle seuraavaa:

1:o) eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa,

a) heittäen häntä ensin kivellä takaapäin ja

b) sitten lyöden hänet kumoon puulla;

2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,

a) saaden ensiksi suuhunsa vasemman käden,

b) josta puri etusormen poikki ja

c) peukalon juureen kamalat hampaanjäljet;

3:o) koetti puhkoa Helinin silmät sormillaan, siinä kuitenkaan onnistumatta;

4:o) puri Helinin oikeaan poskeen ammottavan haavan.

Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella itsensä vapaaksi".

Sitten meni Helin kotiinsa.

Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää Vihtori Helinin poskeensa?

Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).

Hän liikkuu siellä Isollasuolla incognito ihmisiä syömässä.

Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".

Niinhän se kyllä on, kun ei sattunut olemaan todistajia.

Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:

"‒ _Mies syöty_. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin. Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat, toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen, mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."

"Sananselittäjiä".

Niitä "sananselittäjiäkin" on niin monenlaisia.