Part 10

Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.

Ja sitten kerää hän kolehdin ja kysyy suorinta tietä seuraavaan kylään.

Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan "saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella rautalahtelaiset harhapoluille.

Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää nokkaansakaan Rautalahdelle.

Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin, jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.

Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan olla).

Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.

Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle, että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi anteeksi hänen pikku hairahduksensa.

Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita, havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon saarnaamattakin.

Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.

Jussi Malisen anokki.

Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista, vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.

Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.

Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin, että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.

Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin, ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin kaunistanut asiakirjaa.

— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui Jussi Malinen toivorikkaasti.

— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa, takasi kestikievarin isäntä varmasti.

Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi. Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden majatalon porttia kuvernöörille.

Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.

Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi, neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.

Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä kannatustaan.

Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.

Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:

— Mikähän niitä kuorelampilaisia riivaa?

Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle, kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin poliisikonstaapelin virkaan.

Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma nimi ensimäisenä.

Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.

Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.

Ijankaikkinen metsänluku.

Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista. Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille. Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.

Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.

Varmuuden vuoksi.

Niitä metsiä on nyt luettu lukemastakin päästyä.

Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.

No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää? Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.

Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.

Taas luettiin puita: yks, kaks, kolme...

Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen maanjako-oikeuden viime istuntoa.

Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.

Jokohan lampuodit sittenkään uskovat?

Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.

Näin ollen eivät Suojärven! ukot koskaan pääse metsiensä lukemisesta.

Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:

— Missäs ne Suojärven ukot viipyvät?

Jolloin joku naapuripitäjäläinen vastaa:

— Ne unohtuivat sinne Suojärvelle metsiään lukemaan.

Poppamiehen erehdys.

Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla melkoisen harvinaisia.

Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.

Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa ja erikoisella honöörillä.

Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.

Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin. Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen. Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä. Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä, jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.

Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta otuksesta.

Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet, että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.

Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.

Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.

Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä, jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista, ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää Amalia-ystävällemme.

Gustafsson tuntuu hieman hullulta.

Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.

Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.

Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien kaunistamiseen.

Sitten tapasi eräs valpas yövartija hänet yönä muutamana.

Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.

Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään. Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.

Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.

Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä. Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja hän päätti ampua koko pankin ilmaan.

Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent. maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.

Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esillä Maarianhaminan käräjillä.

Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa hän sanoo, että kyllähän se Gustafsson _tuntuu_ jonkunverran hullulta. Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi. Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.

Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia, kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.

Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys, nimittäin Noakin arkista.

Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen alaiseksi.

Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän — saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.

Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.

Kymmenen penniä.

Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.

Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.

Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne maksaa.

Turun ja Porin läänin hallitus on kipeässä kymmenpennisen tarpeessa.

Minä sanon _kipeässä_, ja minä tarkoitan mitä sanon.

Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.

Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on lähettämällään kirjelmällä anonut, että _kiireimmiten_ kaupungin rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta 1913.

Mihin mahtaneekaan lääninhallitus tuon summan niin kiireellisesti tarvita?

Rahatoimikamari on harkinnut asiaa.

Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.

Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.

Tulee siis juttu.

Mutta mistä saa lääninhallitus sen 10 penniä?

Sillähän on kiire. Ja juttu voi kestää kauan.

Koirat vaunun alla.

Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt siihen, ties mistä.

Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.

Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.

Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa, kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.

Silloin nousi hirmuinen melu.

Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa, valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros, ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa vallitsi rauha.

Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain seistä jonotettiin.

— Miksi ei jo lähdetä?

Niin, miksi?

Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta lähtömerkkiä.

Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".

Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten, mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.

Nyt siellä vaunun alla oli siis kaksi koiraa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria pois keppinsä koukulla.

Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko päiväksi jäädä.

Silloin tuli pelastus.

Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.

Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan, toinen ruskean piskin kurkusta.

Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella äänellä:

— Hiuk... hiuk... hiuk!

On niistä hyötyä joskus foxterriereistäkin.

Niin kummalta kuin se kuuluneekin.

Eläinkunnan ihmeet.

Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien, eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.

Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin. On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä haulikolla.