Part 8

Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.

Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi, kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.

Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei tullut matoja.

Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten vuorostaan hra Suosalmelta.

Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus, että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.

Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle vuotien hinta ja oikeuskulut.

Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin lakki päässään.

Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen kerro.

Mutta ylemmässä oikeudessa päätös kuitenkin muuttui päinvastaiseksi.

Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.

"Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia, esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."

(Oker-Blom: Kouluhygienia.)

Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.

Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia, kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.

Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään muistuttamista.

Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia karitsoita, aina).

Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli, että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme — ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin hiljaisempina.

Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen, jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin päivään tomuuttamista.

Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa, eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa. Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.

Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.

Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili. Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone, niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.

Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella, täyttääkö kone tarkoituksensa.

Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen huomioon.

Ajatelkaas: viisi iskua sekunnissa.

Ei muuta kuin painaa nappia ja antaa koneen hyrrätä.

Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta, niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.

Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi kuin mieskin.

Ehkäpä joskus vielä kätevämminkin.

Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.

Jukka Puikkosen uusi lehmä.

Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.

Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut lypsää enempää.

Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi, että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti Alitalon mielellään.

Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi 200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.

Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:

— Gröönruus on sinun nimesi oleva.

Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt, sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja Jukka Puikkosen täytyi vetää.

Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseli Heikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sitten Heikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusin ylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomautti Puikkoskalle:

— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhanan Alitalo.

Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu yksinkertaiseksi.

Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.

Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.

Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris aidan matalimmasta kohdasta yli.

Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.

Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.

Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.

Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.

Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään tyydyttävästi selittää.

Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta asti kantamallaan vedellä, itki.

Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin merkillisestä paikasta.

Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista, joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.

Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen oikeaksi.

Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.

Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa pitkin hakaan päin.

Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.

Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.

Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen apeudella.

Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.

Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi samassa aidan toiselle puolen.

Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.

Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes sen vertaa kuin Heikkinen.

Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle tahansa.

Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.

Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman sonnivasikan nimi?

Arvoisa lukija vastaa ettei hän sitä tiedä.

Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin, mutta tietää nyt.

Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau, vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.

Osuusmeijerisonni Väinämöinen!

Harvoin sointuvat nimi ja arvonimi paremmin yhteen.

Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta, noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja hengenviljelykseen.

Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros, puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.

Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä uutinenkin julkaistu.

Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu, vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?

Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn, koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille, Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.

Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen määräyksiä tarkoin noudattaa.

Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk. 50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista, Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum 100,000: —.

Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin mukavasti ja vaarattomasti.

Eräs rehukakkujauhomoottorimyllyriitajuttu.

Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen otsikon nopeasti ja oikein?

Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan harjoitella.

Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.

Se on moottorimylly, jossa jauhetaan rehukakkuja jauhoksi.

Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain huomattavien mahtien välille pahaa verta.

Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen ylläpitoon.

Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne kanssa? Ei penniäkään!

Jassoo, sanoi kunta.

Ja pani summan Smk. 30:— uloshakuun.

Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta. Mitä lienevät mitanneetkaan.

Ehkä sen rehukakkujauhomoottorimyllyn.

Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.

Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku- j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.

Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.

— Miksi ette maksa? kysyi senaatti Agrokselta.

Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja. Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?

Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen, että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan Helsingin kunnalle vaaditun summan.

Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.

Ja yhtiö jauhattaa nyt rehukakkuja luultavasti vähän vihaisemmin kuin ennen.

Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.

Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.

Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevien keskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hra Halonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaan Kolilla.

Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."

Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.

Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim. kunniakolilaiseksi.

Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.