Part 7

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille, ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan, heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan uuden pumpunletkun...

Mihin joutui silloin se housunlahe?

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä taas tarvitaan.

Parikkalan kuulumisia.

Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon, mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen, ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille. Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena, hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin, sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".

Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.

Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut, joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan edistää yhteistä asiaa.

Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.

Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja, se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt... no terve mieheen!" ja lähtee kiiruusti jatkamaan matkaansa.

Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on ahminut sen kannesta kanteen.

Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus pääsi leviämään Töysään.

Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.

Mutta sitten ilmestyi Juhani Ahon "Yksin".

Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen ja syntinen kirja.

Ehkä oli hän sen lukenutkin.

Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa, ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä "Yksin"-kirjan niskaan.

Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?

Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja syntistä "Yksin"-kirjaa.

Seurakunta painoi kirjan nimen visusti mieleensä.

Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.

Siinä ei hän erehtynytkään.

Sana oli tehnyt vaikutuksensa, vieläpä suuremman kuin hän oli otaksunutkaan.

Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.

Kerrankin olivat kaikki töysäläiset yksimieliset.

Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatava Töysään.

Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.

"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.

Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman, joka sekin meni kuin kuumille kiville.

Töysäläisten kirjallisuudenharrastus oli herännyt.

Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.

Viimeinen telefoonipuhelu.

Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien määräyksestä käydä täytyi.

Oli lyömäisillään ihmiskunnan historian kahdestoista hetki.

Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo melkein autio.

Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.

Jää peitti maapallon.

Jää ja lumikinokset.

Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla, sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.

Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta.

Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman viimeinen susi?

Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan, aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään, ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.

Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.

Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli lähellä.

Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.

Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.

Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen koroittamisesta.

Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan, hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja päätti luopua toivottomasta taistelustaan.

Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta. Viimeisen kerran...

Minne soittaisi?

Minne tahansa. Eihän mistään kuitenkaan vastattaisi..

Hän kohotti kuulotorvea:

— Turkuun, olkaa hyvä!

— Soittan!

— Halloo! kuului Turusta heikko ääni.

— Kuinka? Oletteko ihminen vai haamu?

— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).

— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia... sitten olen jääkönttä... olen vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön viimeisestä hinnankoroituksesta.

— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistaja Helsingissä.

— (Kiiruhtakaa. Kahdenkertainen maksu!)

— Olemme siis viimeiset puhelimenomistajat maailmassa...

— Ja tämä on luultavasti viimeinen puhelinkeskustelu maailmassa?

(Neiti keskusasemalta: — Kuustoistakertainen maksu; minä katkaisen kohta!)

— Luultavasti... paljonko siellä on pakkasta?

— Kuusikymmentä astetta minun huoneessani.

— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä astetta.

(Neiti: — Minä katkaisen nyt!)

— Helsinkiläinen: — Älkää vielä, hyvä neiti!... hyvästi!

Turkulainen: — Hy...

Neiti on katkaissut.

Viimeinen puhelu on päättynyt.

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.

Mutta keskusasemalta ei vastata.

Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.

Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle pahvipalalle.

Sitten vaipuu hän maahan.

Kaikki on loppu.

Viimeinen elonkipinä on sammunut maapallolta.

Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.

Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen kauttaaltaan.

Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren, valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:

"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa telefoonipuhelinmaksut ‒ ‒"

Kissamme ja tieteellinen tutkimus.

Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä tutkimuksia varten.

Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.

Oi, jospa minulla olisi kissa! huokasi hän.

Mutta hänellä ei ollut kissaa.

Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.

Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.

Kiss kiss kiss! houkutteli poika kavalasti.

Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään hänen jalkaansa vasten.

Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko otuksen hiljaa syliinsä.

Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä ilmaisesta kyydistä.

Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi laitokselle tieteen uhriksi.

Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa levottomuudeksi ja hädäksi.

Kului yö, tuskallinen, ahdistava yö. Mirri oli ja pysyi poissa.

Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.

Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.

Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen painosta kultaa.

Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa, että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60 perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi. On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla", josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.

Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".

"Elpyvä Savonlinna — kuoleva Mikkeli."

Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.

Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta, että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin mistäkin asiasta.

Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."

Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto. Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.

"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan, kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."

Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys, että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila", "Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.

Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika, ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.

"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta, millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.

Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.

Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin piispan "istuin" ja saunakaupunki.

Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori Sepeteus Eskolle: "Poika, punnitse sanasi!"

Huomattava ennakkopäätös.

Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan, iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen ilmauksia kautta maan.

Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.

Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon niitä vuotia noutamaan.

Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan, että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen häntä paljastamaan päänsä.

Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän olisi ottanut lakin päästään?

Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.

Raine meni pois. Lakki päässä.

Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.

Mutta lakki oli edelleen päässä.