Part 6

Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän tuntoansa vaivannut.

Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan päästä keskusaseman yhteyteen.

Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.

Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta. Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.

Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.

Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.

Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja vetää ne ilmaan.

Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin niin helposti pääsisi käsiksi.

Surunvoittoisia säveliä

Näitä soinnahtelee korviini m.m. Alajärveltä ja Keiteleeltä.

Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman alakuloisessa äänilajissa.

Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle, milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä se ollut hauskaa.

Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".

Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan arvoisen painimaton.

Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella. "Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin ja jäsenet pois paikoiltaan".

Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa, nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.

Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät kahden.

Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven entistä virkamiehistöä.

Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä tekemään.

Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle. Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta...

(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).

Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.

Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin, mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.

Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi 33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.

Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:

"Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja häntä".

Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.

Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa samaan asianomaiseen paikkaan.

Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.

Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo nimeltä Liena Stiina.

Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen tappeluun.

Asia on ollut käsiteltävänä Luumäen käräjillä.

Taavetti esitti kantajana tapahtuman seuraavassa valossa:

Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.

Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt, antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan, vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.

Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan", ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa edesvastausta.

Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:

Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään. Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni tarvitsikin.

Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.

Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja Taavetin välit.

Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.

Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla, saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!

Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.

Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä. Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä, ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet, ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia, pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut, että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden. He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua, niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä. Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan. Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli, mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni. Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Ja joulu on vain kerran vuodessa.

Kaksi matkaa.

Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan naapuritalon navettaan nousivat.

Amerikalainen kertomus on seuraava:

Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

— Uljaastipa se tuo Davis läksikin... tuollaisella suurella automobiililla.

Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:

— Niin läksi... saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”

Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.

Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

Nimittäin postipakettina.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys maksaa.

Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.

Se on surullinen juttu.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen naapurinsa lammaslaumassa.

Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.

Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000 mk.

Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla suorittaa!

Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.

Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon navettaan.

Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.

Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Mistä syystä?

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa kotiinsa.

Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Se oli hieman ihmeellistä.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.

Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?

Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.

Mutta sitten tuli neljäs päivä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.

Mutta vain aluksi.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset matruusinhousut.