Part 5

Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.

Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa, joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa jälleennäkemisen johdosta.

Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.

Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.

Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta, äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.

Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.

Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan, että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle tapahdu koskaan.

Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.

Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.

Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin uuden, hyvän hattunsa.

Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.

Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta missä kunnossa!

Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.

Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen joutunut.

Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä, mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven kiinni niin että talon perustukset vapisivat.

Sillä knallilla oli aivan erikoinen kyky aiheuttaa myrskyisiä kohtauksia.

Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.

Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies, joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.

Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.

"Sähkösanoma, viis pennii!" kiljuvat pojat akkunamme alla kadulla.

Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.

Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa välinpitämättömimpiinkin.

Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".

Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin mainitulle kentälle 30 miestä.

— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä. Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain...

Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että meneväthän nämä mukiin.

Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.

Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.

Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina mustikoita löytää.

Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.

Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.

Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla joutunut ilman mestariaan?

Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on sen ääressä kykkinyt.

Suuri kuvariita.

Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.

Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.

Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita kristittyjen ja juutalaisten välille.

Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy, vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.

Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan, ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla. Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.

Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei tahdo.

Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja vaaran hetki on nyt tullut.

Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet. Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.

Ja tämän viehättävän parin omistusoikeudesta oli nyt syntynyt riita.

Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja virkistävästi.

Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut suunnilleen seuraava:

Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti kaunistavat taideteokset.

Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.

Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.

Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.

— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.

— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen syrjästäkatsoja painavasti.

Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin tarjolla.

Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina seurasivat tapahtumain kehitystä.

Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen konstaapeli.

Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.

Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti, että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.

Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen kimppuunsa.

— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan riekaleita.

Apua tuli kuitenkin puodista.

Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.

— Kenen se on? kysyi poliisi rauhallisesti.

— Se on _minun_! huusi juutalainen.

— Se on _meidän_! sanoivat karhut ankarasti.

Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:

— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun katselijoilta.

— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:

— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se jää.

Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan näytti tuumivan asiaa.

— Antta mennä raastuppa! huusi juutalainen.

— Heitteke irtti se skyltti, skyltti on minun skylttil karjasi hän sitten.

Hänen silmänsä leimusivat kamalasti.

— Se on meidän kyltti! huusivat karhut ja pitelivät lujasti kiinni.

— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.

— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille ja näytti hänelle jotakin paperia.

Nuorempi karhu tuuppasi vuorostaan vaatetusliikkeen päällikköä ja huusi:

— Älä tuupi!... Minun pukuni on maksettu!

— _Raastuppa_! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!

— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin, joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:

— Jos se on teidän kylttinne, niin saatte te viedä sen pois.

Silloin säikähtivät Israelin lapset ja huusivat:

— Skyltti on meiden skyltti! Me vaadita teme asia raastuppa!

Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa. Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän ryhtyisi.

Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.

Tämä väkevä mies huusi:

— Mite h—tti te tappele keskelle kattu... menkke sisse tappelemma... taikka peetteke teme asia sovinnos!

Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.

Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi käski joukon hajaantua.

Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi hänkin tiehensä.

Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan vaatetusliikkeen ulko-ovilta.

Ja siellä ne ovat tänäkin päivänä.

Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.

Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä, loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.

Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:

— Eikö vieläkään työtä?

Työnvälitystoimisto tiedusteli työpaikkoja minkä ennätti.

Tiedusteli myöskin Tervolasta.

— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja tulkaa tekemään!

— Mitäs te maksatte?

— Saman kuin ennenkin.

Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että nyt on työtä.

Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.

Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät sitten saatettiin Tervolaan.

Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä, nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.

Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.

Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat, kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät houkutella.

Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.

Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.

Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman korvausta vaivoistaan?

Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään korvausta maksaa.

Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.

Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes käynytkään siellä.

Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.

Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.

Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt työtä, mutta se on tietysti parjausta.

Kyllä he tekisivät työtä — jos vain sattuisi ”luonnolle sopivaa.

Kysymyksiä ja vastauksia.

Kyselijä:

— Kuinka monta käärmettä on ollut Yöntilän suossa Halikossa?

Vastaaja:

— Toista tuhatta.

Kyselijä:

— Mistä se tiedetään?

Vastaaja:

— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja sammutusmiehet tappoivat ne.

Kyselijä:

— Aivan oikein. Kuinka tiedätte kaiken tämän?

Vastaaja:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Kyselijä:

— Montako munaa muni Välttilä-Keskitalon kana Marttilassa viime viikolla?

Vastaaja:

—???

Kyselijä:

— Se muni kymmenen munaa. Montako kananpoikaa se hautoi näistä munista.

Vastaaja:

— Kymmenen.

Kyselijä:

— Väärin, aivan väärin.

Vastaaja:

— ???

Kyselijä:

— Se hautoi niistä kaksitoista poikasta.

Vastaaja:

— Kaksitoista poikasta kymmenestä munas...?

Kyselijä:

— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia. Enkö puhu tarpeeksi selvästi?

Vastaaja:

— Kyllä. Mutta kuinka tiedätte kaiken tämän?

Kyselijä:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Vastaaja:

— Ahaa!

Kyselijä:

Kuinka kuului erään kaspialaisen meriselitys karilleajon jälkeen?

Vastaaja:

— Mainittu meriselitys kuului:

"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää. Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle' ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä. Soomalainen hevjyttömyys on syy."

Kyselijä:

— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen 'Uudenaikainen erakko'?

Vastaaja:

— Kyllä:

Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi, ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.

Allekirj:

— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään. Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän tämä taas riitä kerrakseen?

Salaperäinen köysi.

Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.

Vaasassa on myöskin kahvila, jonka nimi on Esplanaadikahvila.

Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.

No niin.

Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.

Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti tekemään työtä käskettyä.

Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut, ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.

Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.

Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.

Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.

Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi asettuu kaivajien tielle?

Yksinkertainen kysymys! Ja vielä yksinkertaisempi vastaus.

Vaasan vesijohtotyömiehet hakkasivat tietysti köyden poikki.