Part 4

Hän nousi ylös, kömpi kylpyhuoneeseen ja otti virkistävän suihkun.

Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.

Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai 5:ttä a.p.

Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva lämpömittari osoitti + 24° Cels.

Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa. Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.

Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.

Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.

Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille, missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta kohti.

Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä tapaavansa viileyttä.

Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden omituisen käytöksen johdosta.

Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen, mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan, mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet asiasta tietääkseen.

Ja niin sai juhlayleisö huuliaan nuoleskellen kärsiä loppuun asti.

Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesi Espiksen kioskeista oli loppunut.

Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.

Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman vähemmän kuin eilen.

Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.

Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?

Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija, kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.

Se selviää kohta.

Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan ominaisuudessa.

Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia, joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.

Suutaria oli nimittäin rangaistava sen vuoksi, että hän oli naimisissa.

Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta, kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa". Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi, mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.

Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien luettelemiin seurauksiin.

Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä, joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa kirkkoneuvoston nuolia vastaan.

Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään menettänyt emäntäänsä.

Pikemmin päinvastoin.

Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava avioliittonsa.

Asia on nyt sitä myöten selvä.

Mutta sitten tulee esille toinen pulma.

Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.

Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää, sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.

Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.

Mitäpä muuta siis kuin rippikoulun käyntiin.

Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?

Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti. Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on kypsyneellä iällään opinteille joutunut.

Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät, paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa rippikoulukurssista.

Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen omituiseen ja kiusalliseen asemaan.

Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.

Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.

Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet, tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.

Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet vaimonsa kunniamieheksi.

Varkaus.

Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.

— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen... ka, ka kun kopristaa!... ja se voipi olla kuolemaksi.

— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.

— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:

— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan... pistä halot varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.

— Pasanenko teillä on ollut suutarina?

— Ka Pasa... mutta se lähti vasta ikään pois.

Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.

— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta...

— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.

Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia tuskitellut... ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli aamuyöstä kuollut.

— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.

Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi sitten emännälle välinpitämättömästi:

— Ka... tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka illasta!

Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.

Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta ulos säätä katselemaan.

Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma oli pahastumaan päin.

Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa tuomaan.

— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin kupeella törröttäneet, ajatteli hän.

Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.

— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka minä nimenomaan siitä muistutin!

Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa tuli katsahtaneeksi ylöspäin.

Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin tupaan.

Emäntä heräsi hänen tuloonsa, hieroi vähän silmiään ja kysyi:

— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi. Oletko sinä jo terve?

— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.

— Siunatkoon sentään! Joko on rosvot käyneet talossa? Kokonainen kinkkuko?

— Eihän tuo ollut viitsinyt sitä paloitella.

Emäntä nousi ylös tuskitellen ja hätäillen.

— Pitäisi viedä sana poliisille... no pitääkin niitä olla hävittömiä rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä...

— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää. Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää melkein rehellinenkin ihminen.

— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.

— Ka, eihän niitä. Kukahan sen olisi ottanut?

— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.

— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista hyvän tuntevaa joukkoa.

Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.

— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa juuttaita, päätti Koponen lopuksi.

— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään sattuisi olemaan...

Koponen oli ovelan näköinen.

— Kyllä minä osaan.

Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.

— Ei tainnut sattua Matikainen itse kotiin?

— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?... kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.

— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa Matikaisen akkaan.

— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut. Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?

— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain hävinnyt saunasta.

— No voi tokiinsa... eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla nähty...

Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan ja murahti viimein:

— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua kaupungista sen poliisikoiran.

Koponen katsoa luinautti taas Matikaisen akkaan, että mitä se siihen sanoo.

Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.

— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän kumminkin, jotain sanoakseen.

— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee... ja paremminhan saapi vasta olla talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:

— Vai ei se sattunut kotiin se Matikainen?

— Ei... olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?

— Eipähän erityisempää... arvelin vain että jos ennättäisi huomenna tulla meille aidanpanoon.

— Eikö tuo ennättäne.

Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan matkaansa.

— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille siitä poliisikoirasta... mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon pois!

Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä kuin ulkonaisiakin.

Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.

— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!

Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa siankinkun mennä sen pitkän tien.

— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!

Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä vastaan suutari Pasanen reppu selässä.

— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi kestänyt.

— Tuonne on aikomus Porokylän puolelle töihin..

— Vai sinne sinä nyt.

Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi jokin asia häntä vaivannut.

— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.

— Niinpä se on ollut meininki, valehteli Koponen.

Pasanen katsoa muljautti kulmiensa alta Koposeen ja arveli:

— Kannattaakohan tuo sen vertainen asia...?

— Enpä minä sen kannattamisesta välitä... vaan voisihan tuon antaa tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.

Pasanen katseli maahan, rykäsi ja sanoi hieman epävarmasti:

— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan, sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä koiraa...?

Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta mieheltä.

— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse...

Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:

— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi poliisikoiran kinttujaan järsiä...

— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta silmiin.

Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:

— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?

— Itse... pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää varpaita.

— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.

— Niin pitänee voidella... jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.

Koponen syljeskeli loppumatkalla:

— Pthyi... jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja noitui Pasasta:'

— S—n Pasanen. Kun näet ihan hien lykkäsi pintaan.

Sitten juonitteli hän Pasasen typeryyttä:

— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan, kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin suussa maistuvan.

Ja tyytymättömänä murisi hän:

— Se on niin hyvä suutari... vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää, kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.

Kotona ihmetteli emäntä:

— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran... kun se Matikaisen akka kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?

Koponen kiivastui:

— Vieläpä minä tänne poliisikissan...! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!

Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.

Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.

Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.

Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä kirveellä veistetyt, ja sanoneet:

— Nyt se on keksitty!

— Ahaa! sanoo suomalainen tyytyväisenä. — Pianhan herrat sen keksikin...

— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt, ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!

Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä nousevat lähteäkseen.

Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:

— Tuota noin... paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille vaivoistaan...?

Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan olemassakaan.

Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja ajattelee:

— Lienevätkö nuo olleet oikeita herroja, kun ei niille raha kelvannut...

Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:

— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi... Saattaisihan tuota koettaa.

Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia niistä.

* * * * *

— Nihattulaan saapui joku aika sitten maailman kuuluisin sirkusseurue "Alba".

Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.

Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin, ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin, että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman ihmeellisimpiä temppuja".

Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä asiaa harrastavia nihattulalaisia.

Näytös alkoi.

Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja kuin taiteilijat.

"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.

Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.

Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".

Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet, jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo erinomainen temppu oli suoritettu.

Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin, sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu seurueen asunnosta ja ruuasta.

Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun suuntaan, ja alku työn kaunistaa.

Varastettu hattu.

Tämän kertoi minulle se ystävämme, joka oli eilen vihaisen näköinen.

Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.

Alistan asian lukijani valistuneeseen harkintaan:

Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa, ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.

Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.

Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia leivoksineen.

Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi pankkiin vekseliä kauppaamaan.