Part 3

Juuri ennen helluntaita veisasi hänen viimeinen kenkäparinsa viimeisen virtensä viimeisen värsyn, ja hra Viinamäki päätti ennen kotimaahansa Jyväskylän taakse lähtöään ostaa itselleen parin hienoja kenkiä. Herättääkseen ansaittua huomiota kotikylässään päätti hän ostaa ruskeat kengät.

Israel Viinamäen ei, kuten edellisestä selviää, ollut tarvinnut vielä tätä ennen ostaa kenkiä Helsingistä, ja hän oli siis hamaan puheenaolevaan hetkeen saakka levännyt onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä kenkien ostaminen Helsingissä merkitsee.

Kuten jokainen Helsingin alkuasukas tietää, on kenkien osto automobiilin ostamisen jälkeen kalleimpia liikeyrityksiä, mihin täällä voi rahansa sijoittaa, ja kun Israel Viinamäki oli valinnut mieleisensä kengät ja pistänyt ne jalkaansa, otti hän lompakon, kysyi hintaa, tunsi vastauksen kuultuaan päätänsä huimaavan ja oli kaatua. Kenkäkaupan neiti toi hänelle lasin vettä, jonka jälkeen Israel Viinamäki otti lompakostaan suurimmat setelit ja maksoi sekä horjui ulos niin heikossa tilassa, että kadulla oleva poliisi loi häneen terävän silmäyksen ja läksi kävelemään samaan suuntaan kuin hra Viinamäki.

Israel Viinamäki ei ollut koskaan käyttänyt kenkiensä koroissa mitään ylimääräisiä vahvistuksia, mutta saatuaan maksaa jalkineistaan hinnan, jota hän ei ainakaan kymmeneen vuoteen rohkenisi kotonaan tunnustaa, poikkesi hän sisään ensimmäiseen suutarinliikkeeseen, minkä nimikilpi osui hänen näkyviinsä.

Israel Viinamäki pyysi, että mestari naulaisi hänen kenkiensä kantapäihin semmoiset raudat, ja suutari loi häneen murhaavan silmäyksen ja sanoi:

— Jaa että herra tarkoittaa limaskoja... ei minulla ole sellaisia.

Israel Viinamäki ihmetteli poistuessaan, miksi suutari kohteli häntä niin tylysti.

Israel V. oli vielä nuori ja kokematon ennen helluntaita. Hän ei tiennyt että limaskoja sanotaan "suutarin vihollisiksi" ja että helsinkiläinen jalkineseppo naulaisi mieluummin mainitut pienet metallipalat omaan päähänsä kuin kundinsa kengänkorkoihin, ja pitää jo moista pyyntöäkin persoonallisena solvauksena.

Käytyään turhaan kahdeksassa suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle yhdeksännessä, missä hänen surullinen ulkomuotonsa nähtävästi herätti sääliä, että "limaskoja" saa rautakaupasta.

Israel Viinamäki juoksi lähimpään rautakauppaan ja sai sieltä viidelläkolmatta pennillä kokonaisen paketin tuollaisia pieniä, piikeillä varustettuja esineitä ja läksi sitten kulkemaan suutarista suutariin.

Kahdessatoista suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle, että oli helluntaiaatto, joten oli sopimatonta, että hän tuli lisäämään perin suurta kiirettä limaskoineen, ja kolmannentoista ovi oli lukossa.

Silloin itki Israel Viinamäki.

Sitten puri hän hammasta niin, että ihmiset kääntyivät ohimennessään katsomaan taakseen, ja riensi kortteeriinsa, joka oli "siististi kalustettu huone nykyajan mukavuuksilla" Liisankadulla, neljännessä kerroksessa, kävi lainaamassa keittiöstä suuren vasaran ja alkoi takoa limaskoitaan niiden uusien kenkäinsä korkoihin.

Kuusi kertaa löi hän vasaralla peukaloonsa vahingossa ja seitsemännen kerran tahallaan, vihapäissään. Sitten hän rikkoi, keventääkseen sydäntään, juomakarahvinsa, ja toivoi, että olisi huomannut rautakaupassa ollessaan ostaa myöskin naskalin tai jonkun muun piikin, jolla olisi saanut tehdä reijät korkoihin limaskoita varten.

Limaskojen omat kiinnityskärjet olivat nimittäin niin tylsät, että ne tuntuivat uppoavan kovaan anturanahkaan jotenkin yhtä kernaasti kuin harmaaseen katukiveen.

Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo. Se on totta. Ja että ahkeruus voittaa kovan onnen. Sekin on totta. Ja että alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo. Totta, ihmeellisen totta!

Kolmen tunnin kuluttua olivat Israel Viinamäen uusien hienojen ruskeiden kenkien korot melkein irti tai ainakin merkillisesti lintassa, mutta hänen oli myöskin onnistunut takoa toiseen korkoonsa kaksi ja puoli ja toiseen korkoonsa kaksi limaskaa.

Lattia oli limaskankappaleiden peitossa ja Israel Viinamäen vasemman käden peukalo pahasti turvoksissa. Kenkien korkoihin lopultakin tarttuneet limaskat olivat ihmeellisesti, eriskummallisesti, kaameasti ja yliluonnollisesti vääntyneet, kiertyneet, kupristuneet ja mutkistuneet, vinossa ja viistossa, mutta ne olivat nyt joka tapauksessa jotenkuten paikoillaan.

Sitten kirjoitti Israel Viinamäki minulle hyvin töhryisen kirjeen, jossa hän pyysi, että kirjoittaisin suutareista.

Vaan minä arvelin paremmaksi kirjoittaa Israelista itsestään.

Vappukertomus.

Tunnetun helsinkiläisen toiminimen O.Y. Huiputus A.B:n nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi anivarhain kevätaamuna pienessä poikamiehen kammiossaan Töölössä, Temppelikatu 15, rappu D, 7:s kerros, käännähti vuoteessaan niin, että jalkaraudat kilahtivat, nousi istualleen ja haukotteli.

Sitten hän äkkiä muisti, että oli vappu, toukokuun 1 p:nä 1924. Hänelle tuli kiire nousta ylös.

Kertomuksessamme on eräs hämärä kohta: jalkaraudat.

Se selviää, kun kunnioitettu lukija suvaitsee muistaa, että v. 1920 astui voimaan laki, jonka mukaan kaikkien, jotka toimessaan tavalla taikka toisella joutuivat käsittelemään vieraita rahoja, tuli olla varustettuna jalkaraudoilla. Oli nimittäin huomattu, että niihin he joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joutuivat, ja oikeudenhoidolle sekä yleiselle järjestykselle oli mukavampaa, että heidät kytkettiin rautoihin samana päivänä, kun he astuivat toimeensa. Kavallukset ja vaillingit, joita esim. Helsingissä v. 1919 tapahtui keskimäärin 35 päivässä, olivat tämän toimenpiteen takia vähentyneet melkein puoleen, minkä johdosta kuvanveistäjä Winter oli tarjonnut kaupunginvaltuustolle lunastettavaksi ja julkiselle paikalle pystytettäväksi kuvapatsaan "Yläluokan rehellisyyden nousu".

Niin, hra I.V.L. Pohjolanmaa-Ikitunturinen nousi ylös.

Pää tuntui vähän raskaalta, mutta se johtui siitä, että oli tullut valvotuksi hieman liian kauan uudella Seurahuoneella, jonka suureen saliin arkkitehti Jalmari Kaunis oli asettanut näytteille Utsjoen kirkkoon maalaamansa alttaritaulun ja jonne joka ilta niitä henkilöitä, jotka eivät voineet yhtyä arvostelijain käsitykseen taulun taiteellisesta arvosta, kutsuttiin ilmilausumaan eriävä mielipiteensä.

Peseydyttyään ja pukeuduttuaan silmäili hra Ikitunturinen päivän lehden. Mitään mielenkiintoista ei ollut. Leppäsuon koleraparakille oli isorokkotaudin takia komennettu tarkastuksen alaiseksi kortteleista Haikara, Rausku, Made ja Mustekala ne perheet, joiden nimet alkavat kirjaimilla H—M. Töölössä asuvilla ei siis ollut mitään kiirettä. Viimeinen autonkuljettaja oli maistraatille ilmoittanut lakanneensa harjoittamasta liikettään, ja 18 ilma-ajuria oli saanut sakkoa liian kovasta ja huolimattomasta ajosta sekä tuomittu 3 kuukauden aikana lentämään kilometriä korkeammalla kuin muut ilma-ajurit. Eduskunnassa oli vietetty tientekorasituskysymyksen 60-vuotismuistoa juhlaistunnolla, jossa päätettiin 40 vuoden perästä toimeenpanna suurenmoinen 100-vuotisjuhla, jolloin riemuvuoden kunniaksi kullekin tientekovelvolliselle toivottiin valtion puolesta voitavan myöntää kuorma santaa, joka velvollisen on kuitenkin omalla kustannuksellaan asetettava tie-osalleen.

Hra Ikitunturinen pani pois lehden ja tarkasteli siroja, nikkelöityjä jalkarautojaan (jokaisen oli pidettävä jalkaraudat omalla tai liikkeensä kustannuksella, ja tarkastettiin niiden kestäväisyys ja eheys joka maanantai lääninvankilan pihalla, jonne jokaisen irrallaan olevan, jalkaraudoilla varustetun kaupunkilaisen oli sakon ja noudon uhalla saavuttava) ja huomasi niiden kaipaavan vähän kirkastamista. Sentähden istahti hän akkunalle, nostaen jalkansa riippumaan ulkopuolelle, ja vihelsi.

Läheisyydessä olevan lyhtypatsaan nenässä torkkunut kengänkiilloittaja heräsi, levitti paikatut siipensä, pani vanhasta kahvipannusta laitetun moottorinsa käymään ja lentää lehahti purkkeineen ja kiillotusriepuineen hra Ikitunturisen jalkain juureen.

Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.

O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."

Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.

Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen mentävä liikkeen päällikön puheille.

Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.

Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.

Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hra Ikitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.

— Jaa! sanoi mahtava liikemies ja painoi sähkönappia n:o 117.

Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.

Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.

Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.

Suruissaan päätti hän mennä ottamaan vappuhumalan.

Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti poliisikamarista.

Ent. kirjanpitäjä Ikitunturinen iäksi poliisikamariin.

Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen jälkeen sai hän lupakirjan.

Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.

Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.

Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen nauttineensa vasta puolet punssistaan.

Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä, juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.

Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan tapahtumia kaupungilla.

Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.

Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.

Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.

— Kyllä, vastasi punaparta.

Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja läksi pois Mäntymäeltä.

Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan, joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.

— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka syrjästä katseli lasten rähinää.

— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.

— Miksi rähisevät he juuri Lönnrotin patsaalle?

— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä elämässämme.

— Alas harmaaparrat! huusi eräs 8-vuotias poika.

— Alas harmaapäitten hirmuhallitus! huusi puolue kuorossa.

Hra Ikitunturiselta unohtuivat yksityiset murheensa ja hän alkoi nauraa.

Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.

Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.

Hyvä aika nousta ylös.

Hän alkoi siis pukeutua!

Hätähuuto Hangosta.

Hangossa myöskin elellään. Elellään ja oleillaan.

Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti on runoillut:

"En ole taivaan tähti, Yön tulitorni vaan, Majakka Hankoniemen rannikolla".

Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään syövien kasvoihin ja kaulaan.

On sunnuntai, heinäkuun 26 päivä.

Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.

Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi käsivartta ylös vedestä.

Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon ja Tammisaaren uimaseurojen jäsentä.

Nyt saavat he näyttää, mihin kykenevät.

Aterioiminen saa jäädä siihen. Reippaat uimarit juoksevat rantaan.

Rannalla ei kuitenkaan sielläkään ole oltu toimettomia.

Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä, mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa kuin uimataitokin.

Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.

Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät pelastustoimenpiteisiin.

Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää. Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että hän on alkanut huutaa apua.

Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.

Johan sitä punastuisi matkanpäässä torkkuva issikkahevonenkin.

Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan, uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti.

Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan. Olihan hänellä uimalakki päässään.

Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?

Kesäyön unelma.

Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta, että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan, jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.

Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea, raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:

— Olkaatte hyvä!

Hra Rauhaisa astui sisään päätirehtöörin yksityiskonttoriin.

Päätirehtööri vilkasi kakkuloittensa yli tulijaa ja sanoi:

— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä ja painakaa puuta.

Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu, sanoi hän vain:

— Kiitos, kyllä minä seison mieluummin.

Päätirehtööri oli sillä välin tarttunut puhelimen torveen ja huusi:

— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia kivihiiliä... kuinka, niin vähänkö?... nähkääs, tänne ei ole tänään saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne riittävät kyllä häntä varten...

"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hra Rauhaisa kauhistuneena.

Mutta päätirehtööri painoi nappia ja palvelija astui sisään.

— Saattakaa herra Rauhaisa huoneeseensa!

— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.

— Ai ai, huusi herra Rauhaisa... ja heräsi samassa.

Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos ihmekään.

Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!

Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen. Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen kaunoluistelija.

Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.

— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.

Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.

Siihen hän laskeutui.

Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli ja huljutteli...

Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään kimmeltävää pakkastaivasta ja... ja lopettakaamme tähän, ennenkuin hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä vastaa hänen unensa ensi osaa.

Apumies.

Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.

Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.

Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva Babelin torni.

Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista. Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita, kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.

Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.

Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus. Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan, "Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.

Silloin kilahtaa ovikello, kilahtaa epäröiden ja kysyvästi.

Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen, rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.

Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan tervehdyksensä:

— Päivää!

— Päivää! Mitä asiaa?

— Eikös kauppias ole kotona?

— Ei.

— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita muuttamaan apumieheksi...

— Kuka pyysi?

— Kauppias... tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka on täällä muuttamassa.

— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman kanssa.

— No siinä se nyt oli... kun minä vähän myöhästyin...

— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa takaisin.

— Niin, niin, kyllähän minä... jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies kantamaan!

— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.

— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen minä leipäni ansainnut...

Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:

— No hyvästi sitten...

Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä avukseen.

Vuosisatamme kuumin päivä.

Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli vainaja.

Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi, parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä patiinalla.

Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa, melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä pitkin L. Henrikinkatua.

— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.

Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.

— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.

— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.

— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä krematoriota vielä ole.

Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.

Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa kodissa.

Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat taakkansa pätsiin.

Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja huusi:

— Halloo!

Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa kauneudessaan.