Part 2

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana, niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta...

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun minä tähtäsin sitä metrin päästä _metrin_ päästä — päin naamaa. Ja sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

Ja kissa huusi silloin niin saatanasti...

— Karlssonin ei pitäisi kirota, kun nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä. Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua, että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut, makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan, mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Missäs se Karlssonin komea pyssy on?

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella pieksujensa pohjia.

Julkinen selitys.

Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan, mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla sitä katsellessani.

Piipunpolttajat taas katselivat paremman näkemisen puutteessa minua.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

— Tuota ukkoa, joka vääntää tuota mutteria.

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

— Jospa se vääntää sitä väärään suuntaan...

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän... ei herrat tartte neuvoo... mä kysyn sitten kun tartten neuvoo herroilt.

Tuttavani häpesi vähän, ja se tekee hänelle epäilemättä hyvää.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia, joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11 alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä, johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle, jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Väkeä oli silloin rannassa ainakin 60 henkeä.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi, joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa seisomaan itsekseen kadulle.

Issikka nousi silmiään mulkoillen pukille ja ajoi tiehensä.

Tunkeuduin tovereineni väkijoukon läpi, jolloin poliisi kysyi meiltä:

— Mitä ne siinä katsovat?

Vastasin:

— Ne katsoivat yhtä ukkoa, joka väänsi yhtä mutteria.

— Mutta se ukko on jo mennyt moottoreineen, täydensi toverini selitystä.

Sittenhän siellä ei ole mitään katsomista? sanoi poliisi.

— Ei, vastasimme me ja menimme matkaamme.

Poliisi ryhtyi kehottamaan niitä muita läsnäolijoita hajaantumaan.

Tuntia myöhemmin kuljin saman paikan ohi.

Yhä siinä seisoi väkeä.

Kysyin eräältä, mitä varten väki siinä seisoi.

— En tiedä... tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Jatkoin matkaani.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Me vaan katsoimme, kun ukko väänsi sitä mutteria.

Ihalaisen kylmä kylpy.

Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj. muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Talonmies Ihalaisen hengenvaarallinen seikkailu oli seuraava:

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle, että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa portaalta portaalle.

Ihalainen mursi oven auki. Sitten avasi hän kylpyhuoneen oven.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen...

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän, märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet, livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri, kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan, ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Sitten levitti Ihalaisen muija Ihalaisen kuivamaan.

Huomaavainen mies.

Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa, sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies, jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään hengityselimiämme nikotinilla:

— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa, joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun, ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja, lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

— Mikähän käki tuokin on?

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi takasillalle.

Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Täällä on vielä kaksi paikkaa.

Ja tunkien ihmisiä tiukempaan saikin hän valmistetuksi kaksi paikkaa.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven, kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat. Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta. Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Mutta huomaavainen mies sanoi hänelle kohteliaasti:

— Herra unohti pakettinsa.

Tosiaankin oli herra unohtanut pakettinsa penkille.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Huomaavainen mies katseli hymyillen ympärilleen ja sanoi:

— Ihmiset ovat niin hajamielisiä.

Me kaikki hymyilimme myöntävästi, ja huomaavainen mies jatkoi:

— Unohtavat tavaransa vaunuun, jollei heille siitä huomauta.

Aivan niin. Nyökäytimme päätämme, ja huomaavainen mies hymyili taas.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla äänellä:

— Eira!

Useita henkilöitä nousi, astuakseen ulos vaunusta.

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Mutta sitten huomattiin, ettei hän ollutkaan ihan kokonaan poistunut.

Oli näet unohtanut kävelykeppinsä siihen nurkkaukseen, jossa oli istunut.

Kaino mies.

Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten, töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa, vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

— Sillipalleroita!

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä huutelivat tilauksiaan.

Tuon tuostakin avasi hän huulensa ja sanoi nöyrästi:

— Sillipalleroita!

Mutta hänen toivomuksensa hukkui edessä seisovien hälinään.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

— _Sillipalleroita!_

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren aviomiehen huomautusta:

— Tuossa vieressä olisi vapaa pöytä.

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin. Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti olkapäänsä takaisin.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi kovalla äänellä:

— _Sillipalleroita_!

Nyt se kuului.

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Mutta neiti huusi tiskin takaa kainolle miehelle:

— Sillipallerot on loppu!

Se hyvän esimerkin näyttäjä oli saanut viimeisen annoksen.

Salaperäinen juttu.

Olen koettanut olla Sherlock Holmes.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta poltellen ja miettinyt.

Sherlock Holmes polttaa piippua, mutta tupakka kuin tupakka.

Salaperäinen tapaus on seuraava:

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti pianokauppias S.

Viime vuonna ei siinä enää asunut pianokauppias S, vaan kauppias F.

Viime syksynä ei siinä kuitenkaan asunut kauppias F:kään, vaan joku muu.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Niin kertovat eräät paikkakunnan lehdet.

Miksi jäi huoneisto tyhjäksi, kun sinne kerran jäivät huonekalut?

Mutta ehkä on yllä oleva kysymys nuuskaviisautta.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan, mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä. Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Mihin olivat huonekalut joutuneet?

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi omistaja ne ominaan kulettanut pois?

Tämä salaperäinen kysymys jätettiin poliisin selvitettäväksi.

Sitten kului päivä ilman että mitään selvitystä saatiin. Maailma meni vanhaa menoaan ja akkunoista ulosheitettyjä lapsia lenteli maahan Kallion linjoilla.

Sitten tuli uusi päivä.

Runoilijan mielipiteen mukaan voi uusi päivä muuttaa kaikki.

Tässä tapauksessa ei se muuttanut kaikkea, mutta kumminkin koko joukon.

Seuraavana päivänä kertoivat näet tietosanomat kaupp. F:n ilmoittaneen, etteivät ne huonekalut, jotka talven kuluessa oli viety kyseessä olevasta huvilasta, olleetkaan hänen, vaan leskirouva O.F:n.

Sillä kannalla oli asia eilen.

Odotan nyt, että leskirouva O.F. tänään ilmoittaa, etteivät poisviedyt huonekalut olleet hänenkään, vaan erään hra X.Y.X:n.

Ehkä on tämä tapaus pohjaltaan hyvinkin yksinkertainen, kuten monet muutkin suuret ja monimutkaiset salapoliisihistoriat, mutta toistaiseksi on se vielä selvittämättä.

Niin selvittämättä, ettei edes tiedetä, ovatko huonekalut varastetut vai ovatko ne muuten vain viedyt. Rehellisesti ja hyvässä tarkoituksessa. Joku näki ja kuuli, että huvila siirtyy mieheltä miehelle pikemmin kuin muste ehtii kuivua kauppakirjoissa, ja arveli, että talletetaan hyvän sään aikana edes nuo mööpelit, etteivät ne mene kaiken maailman tietä.

Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.

Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja huvilan siirtymiseen kädestä käteen.

Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.

Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut oikeastaan oli omistanut.

Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias Rahanen.

Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.

Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.

Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa. Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.

Mutta huvila on poissa...

Ei ole jälellä kuin kivijalka ja uunin piiput.

Jotkut tuntemattomat henkilöt ovat viime talvena purkaneet huvilan, vetäneet sen hirsinä ja lautoina asemalle ja lähettäneet tavarajunassa jonnekin Keravalle päin.

Israel Viinamäen "limaskat".

Ylioppilas Israel Viinamäki painaa 82 kiloa netto, mikä on tunnustusta ansaitseva paino 20-vuotiaalle nuorukaiselle.

Hra Viinamäki iskee kantapäänsä katuun, minkä sanotaan todistavan tarmokasta luonnetta, mutta samalla kuluttaa suuresti kantapäitä.

Kun ylioppilaskokelas Israel Viinamäestä eräiden pienten kommellusten jälkeen, jotka eivät kuulu julkisuuteen, tuli ylioppilas Israel Viinamäki, sonnusti häntä kotiväkensä opinteille m.m. neljällä kenkäparilla, jotka riittivät viime syksystä tähän kevääseen. Kukin pari pohjattiin sillä välin kahdesti ja korot korjattiin neljästi. Tietysti täällä Helsingissä.