Part 9

»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin lähelle omaa taloasi.»

»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä minä näe mitään muuta neuvoa.»

Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.

Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua — hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin kanssa kuten ennenkin.

Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa; kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig, Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet Hestvikenissä.

Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini». Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja niin hän oli nyt täällä Aukenissa.

He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.

»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä», Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja minulta.»

»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.»

Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»

He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.

»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»

Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän virkkoi:

»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.»

»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»

»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon poikki — täytynee sinun kai lähteä.»

Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.»

Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä Olavin kanssa.

Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan taivaan alla.

»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi talveksi?» Torhild kysyi.

»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi. »Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»

Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin hengästyneenä:

»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun mielestäsi siihen toimeen sopivin?»

Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin:

»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»

Olav vastasi käheästi:

»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.»

He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi:

»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin —. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin oloihin.»

Torhild vastasi hiljaa:

»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.»

He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti:

»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te, sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»

»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän.

»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»

Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle.

»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»

Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi.

Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.

Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus täytti hänet vastenmielisyydellä.

Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan.

Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas.

Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön pimeään.

Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota — mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili lehtimetsässä.

Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa ypö yksin matkaansa —.

Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa, ettei kulkisi liian kauas.

Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin naimisiin.

Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos. Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta, jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli joutunut —.

II

ERÄMAA

I.

Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa aluksessa.

Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.

Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.

Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle — jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä, nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.

Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.

Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja auttoi häntä.

Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.

Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.

Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo muuttumaisillaan riidaksi.

Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.

Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille jotain. He nousivat heti.

Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen huutaen raivoissaan:

»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän itki kiukusta.

Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin kiittäneet ruuastakaan.

Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle huulelleen.

»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.

»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.

»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»

Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin, Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.

Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.

* * * * *

Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:

»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet yhteen tasaisella maalla —»

»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»

»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»

»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi, Eirik», nauroi eräs miehistä.

Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja haukotteli:

»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»

Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.

»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun kustannuksellasi —»

Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi Olav terävämmin:

»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»

Eirik niiskutti muutaman kerran.

»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»

»Mitä sinä sitten itket —?»

»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»

»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.

Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin — ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.

Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»

Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:

»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»

Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.

Silloin poika huusi nauraen:

»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas tänne.»

Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.

* * * * *

Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja kalvoivat.

Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.

Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten tämä niin kauan oli ollut.

Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa mukaisesti. ।

Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.

Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.

Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin Olaville —.

Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.

He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin useimmista muista miehistä?

Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.

Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!

Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli nähnyt.

Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.

Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen mielensä olisi levoton.

Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.