Part 10

Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.

Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi tästä onnesta.

Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut kivi.

Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.

Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.

Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt tarjottiin.

Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon — se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.

Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut oikein miesten mies.

Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.

II.

Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä, että hän oli avioliitossa syntynyt.

Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni, ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:

»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»

Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta pääsi:

»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?»

»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa.

»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi tuskissaan.

»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria, mikä sinua vaivaa, Eirik?»

»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!»

Una Arnentytär seisoi ällistyneenä.

»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi.

»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi — ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas olet keksinyt!»

»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua äpäräksi kerran —.»

»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen. Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen puheeksi.»

»_Oliko_ äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.

»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta nähnyt.»

»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik. »Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»

»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään. Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä; ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»

Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.

* * * * *

Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.

Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.

Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.

Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.

* * * * *

Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja, että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin. Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä — hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö. Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään — ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran voittaisi isän suosion.

Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä. Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.

Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.

Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan puoleen ja virkkoi kiivaasti:

»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun — tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»

»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»

»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin tulisen kylmä rauta, niin —»

Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:

»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»

»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»

»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»

Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan hampaisiinsa —.

— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa. Viimein eräs poika virkahti:

»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin hevoskonia —»

Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:

»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran, siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan miestä.»

Vallitsi hyinen hiljaisuus.

»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän kannen ojennetuin käsivarsin.»

»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.

Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän katsoi kylmästi tyttöön.

»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»

»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»

Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:

»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»

»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.

»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun. Painele nyt tiehesi!»

* * * * *

Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.

»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti, »että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»

Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi näytti hyvin liikutetulta.

»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.

»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.»

Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi — valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.

»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä oli lappalaissyntyinen.»

»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että hänen oli sanottava jotain.

Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav. Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»

»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti.

»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»

»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin muualla.»

»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»

»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»

»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»

»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä kanssasi.»

He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:

»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi, ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha juttu, Olav.»

Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa, vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan jokaista, joka häntä vain tarvitsi.

Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia. Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa, jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.

— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä, ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella poikaa Rundmyrissä juoksusta.

Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä. Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.

Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin. Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille: »Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav ei siihen suurestikaan luottanut.

Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän. Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.

Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.

Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi, kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.

* * * * *

Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta. Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen — vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.

Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa. Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe, jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen pojan hymyssä.

Mutta toisina hetkinä oli toisin.

Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.