Part 11

Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin, paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:

Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen. Poika nukkui heti.

Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui, teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.

Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle — täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.

Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään hänen ihastukseensa.

Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia, vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:

»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»

»Mikä?» kysyi poika innostuneena.

»Se on Dyfrin.»

»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:

»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»

»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi hymyn häivähtäessä:

»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä vaiko Hestvikenistä?»

»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.

»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai huomasit.»

»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden. Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre — hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»

»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.

Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.

* * * * *

Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti. Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika. Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.

Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut, etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.

Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma, oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi — Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.

Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.

Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään, mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa. Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin; kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva, huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan, tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.

Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia kuljeskeli kuutamossa laitumella.

He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin, Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.

»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä, kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli yksin sinitaivaalla.

»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.

»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»

»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata merellä purjehtivaa laivaa?»

»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä, haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»

Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.

Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät siteet olisivat tiukenneet.

»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu tuomiopäivään asti —.

Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.

He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.

Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.

Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat, miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian pääsee, Olav tuumi.

Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.

III.

Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi, että Rynjulissa oltiin harmissaan.

Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä tavallaan:

»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa — hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»

»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»

»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»

Olav vastasi vihaisena:

»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan — sinulta en sitä ole pyytänyt!»

Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.

Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu — päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa, niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä — maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.

Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen — Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa, jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.

Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat kynnysten yli.

Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä tulisi.

Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.

* * * * *

Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.

Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen kaltaistaan —.

Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»

Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle emännälle.

Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa — tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti ja vahvisti sen kädenlyönnillä.

Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä ruoka tahtonut maittaa.

»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.

Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään kovin huolestuttavan häntä.

Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:

»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»

Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.

Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.

Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.

»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»

Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.

»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.

Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.

Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:

»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu tästä —»

»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli paha olla sääliessään isää ja tytärtä.

* * * * *

Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.

* * * * *

Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.

Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja ei.

Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.

Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.

* * * * *