Part 12

Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi. Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän koiton. Olav piti siitä.

Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan eteläisin vuode.

Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan, että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut kuin elävä.

Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.

Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut, että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti kätensä vieraan lapsen päälle:

»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»

* * * * *

Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava Märtta-rouva.

Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan Ceciliallekin hyvä.

Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi ystäviksi.

Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.

— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.

* * * * *

Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi kuin mikäkin tomppeli.

Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut — kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.

Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.

Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.

Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin jakkaralle.

Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa myöten.

Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä nosti tytön syliinsä:

»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»

»_Hän_ tarttui ensin minun tukkaani —»

»Niinkö se olikin!»

Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille katselemaan.

Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»

Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:

»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»

»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»

»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.

Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:

»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä kaksitoista viikkoa —»

Olav hymyili ivallisesti:

»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä sisarellesi?»

»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin pieni.»

»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»

— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi häneen ja virkkoi:

»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»

Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli vika, sulkien reiät olivat liian matalat.

* * * * *

Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.

Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa ja häntä auttamassa.

Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.

Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.

Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi heittänyt avaimen mereen.

Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.

Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton vastenmielistä mennä muitten joukkoon.

Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.

Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.

Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.

Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.

Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi toista. Samassa hän heitti sen katon yli.

Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne hänelle.

»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»

»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.

Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.

Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:

»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.

Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:

»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole sinun kermakehlojasi.»

Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi suussa. Eirik raivostui ja huusi:

»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»

Olav oli samassa hänen rinnallaan.

»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä kasvatusäidiltäsi anteeksi.»

Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:

»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»

Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.

»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää korjaamaan.»

Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi sitten kylmästi ja hiljaa.

»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten käskin, muuten saat maistaa tästä.»

Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä poika noin säälittävänä.

Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin, että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän vihasi sen vuoksi Eirikiä.

IV.

Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.

Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin jouluteurastuksia.

Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon; miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja sen sellaisessa.

Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä vaikea saada kiinni.

Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen, mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle. Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan. Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. — Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.

— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.

Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin — mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.

Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.

Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä henki läksi.

Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena palana.

Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.

Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen selälleen pitkin pituuttaan.

»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi Eirikiä jalallaan.

Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.

Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:

»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»

Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:

»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää ja hän huusi:

»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten sinä teit Torhildille —»

Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..

Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana makaavan pojan kanssa.

Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä liian lujasti.

Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —

Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.

Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan pimeään suorana ja äänettömänä.

»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.

»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»

Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.

Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:

»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, isä.»

Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:

»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.

»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.

Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:

»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»

Poika kääntyi ja läksi ulos.