Part 8

Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään, että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.

Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain, ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen — samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin —.

Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.

Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.

Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.

Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin, ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten liimautuessa ruumiiseen.

Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut, taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin. Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt _omin_, sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.

Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan — hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.

Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.

Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana. Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut verestä kankeat.

Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle, mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista — hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi viemään häntä laivalle.

Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan. Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:

»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä minä», naurussa oli pientä ivaa.

»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,

Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.

Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.

V.

Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan. Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.

Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän, ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti. Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.

Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.

»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.

»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»

»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.

»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät», Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista. Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»

Olav pudisti hymyillen päätään.

Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen, tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen ja nuoleskellen hänen kasvojaan.

Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava, hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi. Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki jäljessään.

Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.

»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi, ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.

»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi hymyillen.

* * * * *

Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla seinillä.

Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan — mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta, kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu. Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät muistot.

Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.

»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli, kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.

Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.

»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.

Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.

»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»

»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.

Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut maistanut kotoa lähdettyään.

* * * * *

Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa. Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin pistävää, lämmintä tallin tuoksua.

‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa, missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat vainiot pimeän vaipan alla.

Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä, joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella. Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui sinne —.

Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä olisi saanut olla enemmän elämää —.

Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja kävi vuoteeseen.

— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen — Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä, sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä —. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden kiusaamana —.

Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan, että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä oman kodin hankinnassa.

Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt; vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa paikka, jossa ei asunut ketään —.

Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä, olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin naapuruudesta.

Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva: pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän, laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana. Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.

Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan, niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat pitkin poskia, ja nyt... Eirik nauroi vallan hillittömästi.

Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.

Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä. Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.

— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski. Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.

* * * * *

Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti vuonon poikki.

Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.

Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä, vaikkapa olisi poutakin.

Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.

Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.

Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan, jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.

He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi:

»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»

»Olen, minulla oli tänne asiaa —»

Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.

»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea avojaloin —»

He kulkivat yhdessä taloa kohti.

Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»

Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan. Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.

Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.

»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa tultuasi vapaaksi mieheksi.»

Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas katsellen:

»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»

»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo, seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi leikkiä jollain.

Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä, katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.