Part 7

— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia, ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin lapsen käsin.

Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan, kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään — hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti sidottuina omien syntiensä vyyhteen.

Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.

Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä, hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä, joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!

Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa — ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut: Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!

Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam, et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa, se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.

Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.

Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän, joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti, houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen seurakuntaansa.

Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan Jumalan ja oman itsensä välillä —.

Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.

Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran. Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä kuulemasta —.

Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta, niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin — tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.

Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan purosen solinasta:

Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit, minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin kutsut minua —.

Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.

Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen. Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒ mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.

Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä _synti_ oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki, tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen: vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.

»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi — tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.

Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin tahdoin unohtanut.

Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt, olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra. Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä, välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä — hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.

Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en milloinkaan tehnyt vääryyttä —.

Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli. Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:

»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon, Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin kauan rikkaruohon vallassa —.»

Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi, sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.

Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen surkeutta.

— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi, että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen, arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut, tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään — hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa sattuisikin kaatumaan —.

Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui. Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien, värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi, sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti. Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä sitoumusta.

Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.

Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta, joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion käryä — mistä lienee yön helmasta.

Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet niskoilleen tieten tahtoen.

— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä, jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä niiden mieltä, joista piti.

Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa, etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.

Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;

Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.

— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä: lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen, alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat siitä —.

Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun lapsen päälle ja sitten pakoon —.

Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri, ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään. Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen — se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni, kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten. Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.

Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni maanpakoon —?

Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta, että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan. Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.

Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään, kuten kotona.

Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen hitaasti ja hiljaa.

Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla, aivan edessään, hän näki rovion palavan.

Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.

Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.

Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.

Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.

Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi. Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.

Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.

He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen. Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta nukkui Olavkin.

Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä, melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja vahtikin istui ja näytti nukkuvan.

Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa — hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan — oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten, että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä sulkea raudoitettuja portteja.