Part 6

Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa, joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä, suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin puolelta.

Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi seisonutkin, aivan oven suuhun.

Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä _täytyi_ mennä — meni hän kuten Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.

Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio, joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.

Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria; tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven suussa polvistuvaan mieheen:

»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»

Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä itsestään.

Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla — ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!

Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä, joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.

Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen, ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.

Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi, lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi pakanamailla surkeaan orjaan—.

Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään. Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä. Olav nousi ja läksi.

Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä astellen auringon valossa avopäin.

* * * * *

Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään. Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun edellä.

Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.

Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle. Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä, kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.

Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon. Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.

IV.

Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.

Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu ja harppujen syvä jyminä.

Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja ilakoivien ihmisten hälinää.

Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia, siellä tunkeili kansaa niin paljon.

Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä — se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.

Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä. Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet, Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.

— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan missään.

Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua — tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.

Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.

Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä; he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.

Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret, komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.

— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se lauluhan se olikin!

Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!

Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut. Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana, täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut, yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.

Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi: miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta, joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!

— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä huokaus —.

Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.

He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.

»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.

Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei Olav ymmärtänyt mitään.

»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.

Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin. Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav tarttui nuoren miehen käteen.

Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän tunsi hänet dominikaanikirkosta.

»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?» [Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän sai olla varuillaan —.

Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen miekka-kättä silmällä.

Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä, eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä. Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla — mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi vieraalla kielellä.

Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän miehen kanssa!

Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]

Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.

Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat. Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan jostain kaukaa —.

— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha, kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.

Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle oli joskus ennenkin käynyt samoin —.

Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään. Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju. Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.

Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —. Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse ollut aviovaimon häpäisijä —.

Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin; hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.

Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru vieköön, minähän en _koskenutkaan_ naiseen. Minä olen kulkenut täällä kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.

Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut. Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko joku vanha rikos tullut päivänvaloon?

Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.

Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä, jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta, ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.

Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta, että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua —. Ellei —

— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.

Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella, perkaamattomalla pellolla.

Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille. Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi, jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.

Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.

Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha, ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä tieto aina olemassa.