Part 5

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin — hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

* * * * *

Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella — hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille — Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.

Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä kuljettajakseen —.

Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.

* * * * *

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. Hän nyökäytti naista seuraten.

Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli vallannut.

Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, joita alhaalla oleva aurinko kultasi.

Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.

He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.

Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut täyttä päivän valoa.

Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.

Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.

Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta. Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.

Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, silkillä verhotun ruumiinsa.

Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, niin makeaa että se oli vallan sakeata.

Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren ympärille.

Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan ja ihon tuoksua.

Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.

Ei, tämä ei ollut _hän_ — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden läpi, joka heidät erotti —.

Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.

Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se hiljeni —.

Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä, että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä — oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.

»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»

Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät, valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi —.

Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa, sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli — nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli, eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen. Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.

Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.

»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli, kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.

Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli — laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan. Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan suonsilmiä.

Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se tuntui kaamealta.

Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita — niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat, hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.

Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.

— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa. Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla lehdillä —.

— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.

Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää — se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä — ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..

Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.

Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä, joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.

Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.

Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt — ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville, jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se lie ollut —.

Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin, yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli mahdollista.

— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt lapsi huutaa äitiään —.

Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.

— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä — hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan: rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.

Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen. Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä. Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea aamuhämärä.

Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli, ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä — hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.

Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä, valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko, vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt, hän näki vain valon, joka hohti heistä —

Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin, vaikkapa hän kulkikin avopäin.

Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä selviävän, mikä nyt oli epäselvää.

Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut, lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän vain koettaisi saada sen pian loppuun.

Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.

Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt — nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.