Part 4

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

* * * * *

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

* * * * *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

— Hetken kuluttua:

»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.

»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

* * * * *

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.

III.

Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen. Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.

Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen. Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.

— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.

Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen nähdessään —.

Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.

Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.

Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa jälkeen.

Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.

— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.

Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä taas painui alas.

Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.

Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan rukouspielusta kainalossaan.

Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

* * * * *

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla — hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi — kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo seitsemänneljättä vanha.

* * * * *

Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa iltakirkossa.