Part 3

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti, että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä. Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla, valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni, kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa; häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä. Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä, mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum, adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän, joka olet taivaassa...]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.» [Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. — Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps 119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. [Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

* * * * *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.