Part 2

Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.

* * * * *

Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei päässyt isästä ensinkään selville.

* * * * *

Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»

Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin tapana oli vähän lisäillä asiaan —.

Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.

Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.

* * * * *

Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.

Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä — vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan nyökäyttämättä edes päätään.

Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.

* * * * *

Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.

Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja tutkistellut.

Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.

Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin juurelle.

Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.

Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.

Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla riemulla kuin muinakin vuosina.

Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.

Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli onki kadonnut.

Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.

Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.

Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:

Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —

Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin — se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä kerran tapahtuisi —.

Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.

Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui siten taloa tuijotellen.

Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin — turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.

Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.

Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut välinpitämättömän näköinen.

Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle —. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin ilkiö —.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!

Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa — kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin pikimmiten naisi uudelleen.

— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.

Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.

Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.

Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.

Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.

Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen — hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.

Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.

II

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä — aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.