Part 35

Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.

Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä. Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.

* * * * *

Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja satuloi sen.

Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.

Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo tuikutti.

Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.

Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.

Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies kintereillä:

»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.

Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:

»Oletko sinä täällä—?»

»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan tuolla tiellä.»

Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.

»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin koiran seuraamana.

Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»

Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli kuullut veljiltään.

Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta mitä Jørund Rypa ajattelee?»

Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että meitä koskeva sopimus täyttyy?»

»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta salli hänen pitää kädestään.

»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, että —»

Gunhild puristi hänen kättään:

»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä —. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet yhdessä elämään!»

Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen syliinsä.

»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi — minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti, että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»

»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti. »Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin luo —»

Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:

»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»

»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi liikutellen jalkojaan ja väristen.

»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen, istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.

»Jalkani ovat jääkylmät—»

Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.

Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»

Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina pihatielle asti:

»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»

Gunhild ojensi hänelle käden:

»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»

»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen tiedän, keksitään kyllä keino!»

Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.

Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.

Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.

* * * * *

Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule syömään?»

Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen, ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi hetken kuluttua katsellen sivulle:

»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin — tappelimmeko me eilen?»

»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.

»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta. Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista jäljestäpäin mitään —»

»Voitko sinä tänään paremmin?»

»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»

Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav ja Cecilia palasivat kotiin.

Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen. Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen maahan pudonneen vaippansa.

»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty häntä —.»

»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi surullisesti.

»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies kestää huonommin —»

Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään uskaltanut puhua.

XVI.

Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.

Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä maidosta lujaksi ytimeksi.

Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.

Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.

Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan —.

— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen sisintään, mielensä rauhaa.

Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin; Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi hetken kuluttua:

»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen. »Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»

Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä, ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti, silloin sisar virkkoi:

»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet meidän tähtemme —»

»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.

»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken kuluttua:

»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»

»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.

»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»

»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. »Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»

Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia jatkoi kohta:

»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.

»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»

— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —, Eirik mietti.

* * * * *

Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild mieleen.

Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.

Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin hän ratsasti Eikeniä kohti.

Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..

»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän merkin omistaa.»

Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.

Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik tuumi —.

Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:

»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen mukaan kuuluu —»

Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan ollut koskaan odottanut—.

* * * * *

Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.

— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!

Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. Mutta minne he sitten läksisivät —?

Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä — mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.

Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.

Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi hänen tuottamaansa surua salaa —.

Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.

Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —

Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.

Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.

Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän lehdet olivat jo suuria.

Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja meni itse maata tyhjään latoon.

Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja astui tervehtimään:

»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid Bersentytär asuu?»

Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.