Part 34

»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä — mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa väkeäni?»

»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen jonkun sinun alustalaisesi ‒»

Eirik keskeytti:

»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä olen tehnyt —»

»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»

»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä autan sinua mielelläni etsimään.»

Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:

»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»

Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli. Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain. Hän pudisti päätään:

»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin. Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»

»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm virkkoi hiljaa.

Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.

»Silloin Jørund muistaa väärin.»

»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, jolla hän eilen ratsasti?»

»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, »sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»

Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.

»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»

Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.

»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.

Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.

»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»

»En. Sinun täytynee se tehdä —.»

»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»

Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata sinuun», Guttorm pyysi.

Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:

»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja toista?»

»Sehän lienee tarpeellista.»

He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.

Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.

Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.

Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.

Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.

Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä hirvittävän päänsäryn —.

»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.

»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»

»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme olleet ystäviä vuosikausia —»

»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, _ettei_ hän olisi sanonut sitä vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»

Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.

»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi, pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden Bersen luo», hän sanoi reippaasti.

Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:

»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»

»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»

»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik. Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen sellaisen —»

Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi kuin sairaan miehen huulet.

»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi ripeästi astumaan katua kohti.

* * * * *

Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa, Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä Jørundia kasvoihin —.

»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim vaikeroi heidän siitä puhuessaan.

Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin vihaisiin selityksiin:

»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli, jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi! Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»

Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi rauhallisesti:

»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata — jos sinne palaan.»

Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.

* * * * *

»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi asian perille.»

»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja hänen lapsiaan —»

Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän kanssa ennen Eikeniin lähtöään.

»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna kotiin.

* * * * *

Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!

Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan, mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:

»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»

»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»

Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.

»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, »ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»

»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim huudahti.

Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:

»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on sopimatonta —»

He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen. Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:

»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan meidän asioihimme.»

Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:

»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»

— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:

»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»

Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:

»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän, että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»

»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.

Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:

»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä kolme pikaria?»

»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni — te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin pitkät matkat.»

Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:

»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»

Cecilia kääntyi ovessa:

»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja että hänellä on kostamisen syytä.»

»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.

»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne, on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»

Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:

»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»

»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»

»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»

»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.

»Sitä parempi —»

»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»

Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»

Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän irroittautui:

»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä nukkumaan.»

»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä hänen luonaan!»

»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista, että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»

Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.

»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä, riuhtaisten irti.

Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen. Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:

»Isä —!»

Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.

»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin. Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»

Olav pudisti päätään:

»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»

»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä, isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi Bersen kanssa —»

»Sinä pyydät minulta _paljon_, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.

»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»

»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.

»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.

»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik seurasi.

Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.

»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset Ragnan luo —.»

»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa tehdä niin.»

»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»

Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:

»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä luulen hänen olevan viisaimman.»

»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun rintasihan on maitoa täynnä —»

»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.

* * * * *

Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului heihin —.

Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt oli muuttunut.

Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin kunniattomuutta kohtaan —

Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.

»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi — minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan sentään sitä niin kalliilla ostat.»

»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven ulkopuolella kuuntelemassa —»

»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»

Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.

»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»

»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan pois —»

»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.

»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»

Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä sitten _tahdot_?»

»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla — jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»

»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.

»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.

»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»

»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi — silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa —.

»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua hetkiseksi raivoamasta.

Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.

»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme —»