Part 33

Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi olla joku Eikenistä —.

Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.

— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti, ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä kohti.

»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild hänet tunsi.

Gunhild läheni häntä epäröiden:

»Oletko sinä täällä? Näillä main?»

»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien itäpuolella.»

Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.

»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja — ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.

Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:

»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla karitsasta asti.»

»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.

»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»

»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet täällä metsässä yksin.»

Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle, niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.

Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä. Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta työtä.

»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen oli lounaistuuli.»

Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen.

He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.

Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä, hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön näkyvistään. Silloin hän huhuili:

»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma Gunhild —»

Ja tämä huhuili, vastaten:

»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —»

Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.

He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa — silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja jokellellen sille hellästi.

Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista; Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin sylissä.

He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:

»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»

»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty, uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan savulle maistuvaa vuohen maitoa.

Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:

»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»

Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:

»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä uskallat jättää pataasi —»

Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai piti sanoa hyvästit —.

»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä suulle.

Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi tytön vastustelevan:

»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —»

»Onko —?»

»On — päästä jo!»

Eirik päästi: »Oletko sinä vihainen, Gunhild —?»

»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen.

Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa:

»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —»

Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:

»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa miehustasta löytämänsä kultasoljen.

»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»

Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin, nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.

Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan. Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin päivä —.

XV.

Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.

Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat hänen pikku poikiaan.

Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran — kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut.

Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen — hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli täyttänyt kaksikymmentä.

— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on päätetty, että sinä saat Gunhildin.»

Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä — vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.

Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea. Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.

Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.

Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, multaista sarkanyyttiä —.

Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi hänelle sangen vähän yörauhaakin.

Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he ratsastivat Draumtorpiin.

He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.

Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.

Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.

Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa. Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.

»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin hyviin naimisiin.»

Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin tulevaa lankoaan.

Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä kertaa.

Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli, sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä paremmin kuin useimmat miehet.

Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär sormuksin ja lahjoin.

Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman, naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin — kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.

Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi kerran yhtyä nuoriin?»

Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan yksin.»

Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä kulkueeseen.

He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.

Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan kirveen pudotessa.

Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.

Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava päivänvaloon —.

— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan mistään muusta kuin ryöväreistä —.

Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: »Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.

Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin. He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:

»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei vastannut.

»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme keskustella heidän kanssaan —»

Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) Jumalalle olkoon kiitos!]

Guttorm raapi päätään.

»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»

»Minä —?»

»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli etsittävä?»

Eirik nyökäytti vähän.

»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö sinä ole siihen tyytyväinen?»

»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»