Part 32

Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild Bersentyttären.

Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen, ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja laskisi hänet rinnoilleen —.»

»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —»

Silloin Jørund virkkoi:

»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi imeä tervettä äitiä.»

Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä, jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.

He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä, josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.

Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa, toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.

Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.

»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka väittelivät lapsesta.

»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —»

»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä.

»Oikein mielelläni.»

Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka, vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.

»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan rannasta ylös.

»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»

»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja rauhallisen.

»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.

»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia syitä.»

»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»

Gunhild pudisti päätään.

»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan. Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»

»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi pitää minusta?»

Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen:

»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä olet hyvä mies.»

»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen kanssa?»

Nyt Gunhild nauroi:

»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun vihamiehensä kanssa.»

Silloin Eirik nauroi myös.

Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan nostettuaan hänet satulaan.

»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?»

»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.»

Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti erota, äiti ojensi kätensä:

»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi. »Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin —.»

Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.

»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän talven —» hän sanoi lohduttaen.

»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»

Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli. Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.

* * * * *

Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.

»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»

»Onko _hän_ pyytänyt sinun tästä puhumaan?»

»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän sinun ymmärtää —»

»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin paras —.

»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»

Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.

Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä. Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.

Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin. Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.

— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan luo.

»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.

Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin, että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.

Kotiin soudettaessa Olav kysyi:

»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?»

Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena.

Olav virkkoi:

»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä — ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»

Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa.

»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on Hestvikeniin matkaa.»

»Samaa sanoi Gunhildkin.»

»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi.

»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa. Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»

»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik — ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista. Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»

He katsoivat toisiinsa naurahtaen.

* * * * *

Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin. Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.

Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava, viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.

Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne häneltä.

»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi aitan ovelle.

»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja kannan sisälle.»

Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin. Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:

»Cecilia! Sairastutko sinä —?»

»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.

Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.

»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti arkun kannen.

Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän nousta, mutta hän ei jaksanut.

»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»

Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.

»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»

»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee ostanut nämä aivan äskettäin.»

Eirik nyökäytti vastahakoisesti.

Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:

»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä — kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»

Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.

Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.

»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?»

»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti.

Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai hänet vuoteeseen -.

»Kutsunko Magnhildin luoksesi?»

Cecilia pudisti päätään.

»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?»

»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.»

Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui ovesta:

»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?»

»Olen mieluimmin yksin.»

* * * * *

Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä Jørundin tullessa mereltä.

»Sinä olet tullut kotiin —?»

»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me voimme mennä sinun luhtiisi.»

Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:

»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi heidän saapuessaan luhdin portaille.

Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli.

Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen.

»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?»

»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä niitä kantamaan.»

»Cecilia —!»

»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»

»Uhkaatko sinä minua?»

»Uhkaan.»

»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»

»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole kaikkein rohkeimpia miehiä.»

»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä halveksivasti.

»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille hopeille teemme.»

»Minä olen ostanut hopean.»

»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»

»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja huorineen —»

»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi; ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.

»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.

»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.

»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —

»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.

»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin. »Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit», hän sanoi vähän ivallisesti.

»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi», hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».

Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.

Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.

Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:

»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?»

»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä, hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»

Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.

* * * * *

Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi:

»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt — sovi Jørundin kanssa!»

»Minä olen jo sinulle vastannut.»

»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta — tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»

Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.

»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu — anna hänelle koko talon emännyys!»

»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»

»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»

»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»

»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin vuoden syrjätilalla.»

»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»

»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan — ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo — minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»

Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.

»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»

Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan — isä tuli kamarin ovelle:

»Jäätkö sinä nyt kotiin?»

»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin parin, kolmen päivän kuluttua.»

»Hyvä on.»

— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.

Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.

Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat, silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia, joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.

Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen. Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi; niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan puutarhankin talossaan.

Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.

Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä — sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.

Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.

Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä. Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.

Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.

Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia. Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine visakoivuineen.

Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.

— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja sitten alkoi jälleen huhuilu.