Part 31

Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.

Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.

»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»

Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä ne puhumisesta paranisi —.

Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen retkistä.

Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»

Jørund Rypa nousi:

»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»

Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:

»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän —»

Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen päin Jørund Rypan silmiä.

»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en enemmän enkä vähemmän!»

Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!

Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa sille ja polki sitä.

»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.

Sitten Jørund läksi ulos.

Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.

Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:

»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»

Eirik pudisti päätään.

»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin ulkopuolelle, olin siellä yötä.»

»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun lammas on ketun vartijana —»

Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.

Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa — Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia onnettomuuksia —.

Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.

Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.

Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.

Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.

Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, hän oli valmis.

Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.

XIV.

Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne; hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin hän siellä sitten ryhtyisi.

Isä pisteli häntä siitä:

»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»

»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»

Olav nauroi harmissaan.

Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.

Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon — pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:

»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin tehty.»

Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:

»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»

Olav vastasi miettivästi:

»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista — ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»

Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.

»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»

Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti, hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta koe-aikaa.

»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»

Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin oli sanonut niin. Se oli merkillistä —

»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun mennä naimisiin.»

Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:

»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. — Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»

»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.

»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin, kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»

Eirik kysyi:

»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin, minä tarkoitan.»

»Eikenin Bersellä on tytär—»

»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»

»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»

He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta sillan luo saavuttua isä virkkoi:

»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa, jonka sinä haluat sinne ottaa?»

»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»

»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo sanoa sitä.

Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui jäykistyvän.

Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.

Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella. Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi, suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä, vaaleanharmaita rantakiviä.

Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos, totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli ahkerasti.

Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista. Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei. ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.

Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja punatukkainen, mikäli hän muisti —.

Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua. Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa isänkin kanssa —.

Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:

»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»

»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti kannun ja läksi ulos.

»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»

* * * * *

Eirik kysyi illalla isältään:

»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä lainasi?»

Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.

* * * * *

Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen, Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.

»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän — siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän sanoo.»

»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti palvelusväkineen pois.

Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa, antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.

Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset paidanhihat näkyivät.

Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat. Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla asiasta selvillä, hän arveli.

Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti, katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.

Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada leikit toimeen.

Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden nuoren neitosen keskellä.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan — se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat pyyhkäisivät häntä.

Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten luo.

Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.

Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut. Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.

Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.

Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.

Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun minkäänlaista kiiltoa.

Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle kääntyneenä.

Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle — hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada mies sisään Cecilian heräämättä.

Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele, maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —

Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.

Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä, mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.

Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.

Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja tuli iloiseksi —.

Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa. Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.

* * * * *

Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.

»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin menostasi?»

»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»

* * * * *

Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.

Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi. Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia — Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen, vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.

Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:

»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä kylässä?»

Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan:

»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta, jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.

Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi askel.

* * * * *