Part 30

Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri virhe.

Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua — aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on lupauksensa antanut.

* * * * *

Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.

Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.

Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen tien.

Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.

Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.

* * * * *

Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.

Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.

Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.

Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.

»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei epäystävällisesti — hän hymyili.

Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.

Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.

Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.

Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo ennen Valkosunnuntaita.

Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai päivemmällä kuulla:

»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, kuin miksi sinä olet tullut.»

Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.

XIII.

Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:

»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»

»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»

Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa jälkeen.

Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi seisomaan ja katselemaan häntä.

»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»

»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»

»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»

»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. _Cecilia_ piti Eirikistä tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin —»

Eirik virkkoi:

»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä, johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»

Cecilia nyökäytti:

»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin pienessä kuin suuressakin.»

»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.

»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»

Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan, ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.

»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut vastata.

Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.

»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään. »Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —

»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet _sietää_ toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä. Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»

»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo syksyllä?»

»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.

Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.

Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan munkkia; _hän_ oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi — mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista, mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —. Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä _oli_ täällä sietämätöntä — epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden, — ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa kohti.

* * * * *

Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta — vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan asuakseen.

Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa — vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.

* * * * *

Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:

»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi? Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»

»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan asumaan.»

Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.

— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.

Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se loppui.

Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.

Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:

»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»

»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»

Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»

Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —

Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi Jørundia kanssaan.

Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.

Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.

Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti jo omana talonaan.

Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän piti huolen itsestään —.

Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.

Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.

Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä hän ei ollut käynytkään.