Part 29

Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.

»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen kimppuun?» Olav kysyi.

Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.

Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.

Eirikin isä hymyili epäillen.

Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —

»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että olisi olemassa este?»

»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella kädellään —»

Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin syntyperää.

Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi. Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen tulokseen, ettei niin ollut —.

Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei kosketeltu ensinkään.

Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin. Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.

* * * * *

Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä, ettei hänestä voisikaan tulla pappia.

Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää. Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään levolle.

Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.

Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.

Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: »Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin rikkautta.

Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.

Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja lyömään ja surmaamaan Jumalaa.

— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.

Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan lihaansa.

Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.

Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, niin ettei hänestä voi tulla pappia.»

Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä maallikko-veljeskunnaksi.

Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten alkoi syksy lähestyä.

Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.

Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla laivassa vallitsi pilkkopimeys.

Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, olisi veripilkkuja täynnä —.

Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.

Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan — kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla — ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse — kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.

Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.

Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi — ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja syyhyttää vallan sietämättömästi.

Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä ihoa —.

Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin — seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.

Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki ilman jälleen lämpimäksi.

Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, ettei hän voinut sitä tehdä!

Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.

Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»

Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.

Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.

— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.

Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän kerran saa Hestvikenin.

Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin hidasjärkinen.

* * * * *

Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain päähänpisto.