Part 28

»Vaara on lähellä», toinen vastasi.

Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:

»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»

»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»

»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. — Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme, Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen. »Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä lähetä sinua ratsain?»

»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»

Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa varten.

Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.

Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä, joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun maissa.

»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.

Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen, kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.

* * * * *

Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.

Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.

Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä, miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän kotona, kun hänellä oli rintalapsi.

»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti, ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»

»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole sellaista ihmistungosta.»

Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan kuin sitä riittää.

Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille. Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.

»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.

»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.

»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»

Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden; ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.

»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»

Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:

»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»

»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen mennessäni.»

»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni, minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»

»Onko hän tehnyt niin?»

Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»

»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni Hestvikeniin?»

Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan.

»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään.

* * * * *

Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»

»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen iloinen sinun tulostasi, isä!»

Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.

He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa —:

»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit, ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»

»Minä olen kuullut siitä.»

»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.

»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.

Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti. Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä vielä oli jäljellä.

Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin, ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»

Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.

Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen, hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.

Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä — hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi metsään.

Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa. Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän ratsasti rivakasti eteenpäin.

* * * * *

Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta, kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja silloin minä olen mullan alla.»

Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen, mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään; Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta vuotta.

Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.

»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä, olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»

»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen, »ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»

* * * * *

Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta, ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli mahtavat sarvet.

Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen, niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton, hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku. Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin, se oli heidän vanha pukkinsa.

Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä isänsä satulan nupille ja kysyi:

»Isä, onko hän kuollut?»

»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:

»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.

»Kuten näet.»

»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä, mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.

Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:

»Mistä sinä tulet?»

»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa — luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi Galfridilta —»

»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.

Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:

»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä — sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa, etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa maailmassa —»

»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja palvelisit Jumalaa?»

»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»

Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi nöyrästi:

»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä — he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa Vapahtajaansa ja palvella häntä.»

Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:

»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».

Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka suuntaan:

»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle — silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita ostaakseni kotimatkaa varten.»

»Vai niin.»

Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.

Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.

»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa alla.»

Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.

XII.

Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi toverinaan.

Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.

Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.

Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan tulevan hyvin onnettomaksi.

»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, »että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen mukaan.»

Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä häntä sille tielle.

»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.

»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»

Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti:

»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut jalkavaimoa.»

»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai pelipaikoissa —»

Eirik jatkoi yhä tyynesti:

»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»

»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — miten kauan tämä päähänpisto kestää.»

»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.

Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana mennä rukoilemaan.

Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.

Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä huonoa tuulta.

Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset kauan pysyneetkään pois mielestä.