Part 27

Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen alla.

Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — kaikki oli vanhastaan tuttua.

Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai hänet raukeaksi.

— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.

Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä rasittaessa.

Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —

Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa kasvoissa suurta tuskaa —.

Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.

Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen —. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.

— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan kääntäessä niiden lehtiä.

Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se oli Kuolema—.

Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko ruumis oli voimaton.

Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.

Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella katsellen sadetta.

Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen surmatakseen.

* * * * *

He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.

»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.

Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.

Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä hampaanjäljistä.

Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli totta — miten se oli mahdollista —.

Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa pienistä jäljistä —.

X.

Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli, mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.

Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen tai kirvelien.

Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra omaansa merkin —.

Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?

Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.

Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien. Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin, kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu, tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta, sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen — elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?

Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.

Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla, kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.

Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina. Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät, että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.

Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan, ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.

Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja kalvoi häntä.

Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa — hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä paikasta toiseen, anellen ruokansa —.

Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan. Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän päälaen ympärillä.

Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi — olen sinun isäsi murhaaja.»

Jos Eirik _tämänkin_ jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli kaikki hyvin.

Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.

* * * * *

Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian, että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.

Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen — tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty, hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa — varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.

Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin — Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon kauniita esineitä.

Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot, innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä, samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein. Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.

Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla. Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.

Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.

Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:

»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi, jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus sattuisit ikävöimään kotiin.»

»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti. »— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.

Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:

»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista, mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria, väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»

Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään.

* * * * *

Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:

»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»

»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»

Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo, jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi, mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli kuusissakymmenissä.

»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili.

»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»

»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni, että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»

»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia —»

»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?»

Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin lapsi jotakin pyytäessään.

Olav nyökäytti molemmille:

»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?»

Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.

»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme Gunnarsbyhyn.»

»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.

* * * * *

Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä, mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin, oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla Gunnarsbystä palatessaan.

He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa myöten.

Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.

Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista liikkeellä, jota ei näe —.

Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi pois heidän ainoan lapsensa.

Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin uskoi.

Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti. Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.

Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.

On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin lahden vartta.

Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään. Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.

Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä. Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.

Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.

* * * * *

Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan — tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.

Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa, hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.

Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden, että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.

Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.

XI.

Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua — silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin, tervehti häntä ja sanoi:

»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään, niin saamme jutella kahden kesken?»

Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi:

»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»

»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki kysymyksessä?»