Part 26

»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin kuin muut —»

Olav nyökäytti.

Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä. Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa. Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.

Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa. Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!

»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.

»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»

* * * * *

Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen Laurinmessua.

* * * * *

Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen valmistumisen jälkeen.

Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, he olivat jo aamurukouksissaan.

Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa toisenlaiselta.

Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen — oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.

Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.

Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa — hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.

Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen köyhyydestään.

Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli poissa —.

Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin kanssa.

Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen — hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta piiloutua —.

Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän välistä.

Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja heräisi —!

Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut pojan tuloa —.

Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.

Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki jälleen päänsä vaipan laskoksiin.

Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen asti —.

Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.

Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.

Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.

Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei Olavin tarvinnut vastata mihinkään.

Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön — nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti sen ja painoi sitä rintaansa vasten.

Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.

Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet hänen huomaamattaan veni Creatorin —.

Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.

Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi — kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset munkeista luostarin ovesta.

— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.

Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa ainoatakaan kertaa.

»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa lopettamaan.

»Niin», oli neidon vastaus.

No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina, Olav ajatteli.

IX.

Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.

Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.

Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.

Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.

Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.

Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä he sieltä ottivat esille.

Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.

Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut kärsinyt.

»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?» Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta. »Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»

»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen, kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.

Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.

»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»

Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»

Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut sitä käyttökelpoiseksi.

Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä, lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.

»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe ihmetteli.

»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»

Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!

Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.

»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. »Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla vielä jonkin vuoden —.»

* * * * *

Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle uusia hopeita myötäjäisiksi.

Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi saada tavata poikaansa.

Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti — hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin ajattelisi ennen sanomistaan.

Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he voisivat jutella hänen tehdessään työtä.

Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.

Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.

Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.

Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin viihtyä siellä.

Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.

Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä — hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.

Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois Gunnarsbystä.

* * * * *

Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen päiväksi poutaa.

Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä paikkaa, jossa voisi nukahtaa.

Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.