Part 36

Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt Eldridille vertoja.

»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»

»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän sanoi, kuka hän oli.

»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»

Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki keskellä kirkasta kevätaamuakin.

Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.

»Silloin teidän on käytettävä venettä?»

»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole mitään asiaa minnekään.»

Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.

Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen toisensa päällä.

Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»

Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. Sitten hänen oli sanottava asiansa.

»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»

»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun Gunhild-sisareni tahtoo?»

»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään muulta apua.»

Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:

»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»

»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen isänsä purki sen.»

»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.

Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, mutta hän vastasi rauhallisesti:

»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen saada häntä.»

»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»

Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.

Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.

Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.

»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»

»Niin on.»

»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»

»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä, me menisimme sinne, jos niin tahdot?»

»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi. »Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään, missä hänen sisarensa asuu.»

»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa, »ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»

»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.

»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin, hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi yrittäneen, mutta hän luopui —»

Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:

»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen. Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta. Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»

»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»

Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:

»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole hevosta!»

»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti, »kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»

Eldrid nauroi vain.

»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»

»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä selkäkori.»

Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet, koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.

»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten Eirik nousi ja riensi ulos.

Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja ratsastussaappaat.

»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.

»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi vielä parempi.»

»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.

»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»

»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»

»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»

* * * * *

Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.

»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.

Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin uskottu.

»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä palaat tänne vasta myöhään.»

— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»

»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»

Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.

Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, kunhan hän vain ennättäisi.

Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:

»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa illalliselta.»

»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»

»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.

»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»

Eldrid naurahti.

»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»

Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo kulunut viikon päivät —

Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.

Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin, mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid muistutti hänen unensa Porttoa.

Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut, Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin talon ympärille.

Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut, mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen, hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän päätä vastaan.

Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä — Silloin hän riensi ulko-ovelle.

Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm, riensi sateesta sisään.

»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»

Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:

»Sinäkö tulet!»

»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää — vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»

»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti miekkaansa.

»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»

»— tämä on hänen sisarensa talo —»

»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»

»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»

»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»

Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen. Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen jalkoihinsa.

Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:

»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on. Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun, vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»

»Sinä et luota enää?»

»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika — hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet luoksesi — tänne!»

»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.

Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.

»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi lempeästi.

»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»

»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon? Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli aikonut seurata häntä —»

»Onko Eirik sanonut niin!»

Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.

»Olen.»

»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.

Eldrid jatkoi:

»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa, jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»

»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut parempiin ajatuksiin myöhemmin.»

Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:

»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»

»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva eli ainoastaan vuoden tai pari —.»

»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»

»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu yllin kyllin. Hyvää yötä —.»

»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.

Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.

»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.

Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.

Eirik kääntyi ja läksi ulos.

Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja soutaa jonnekin.

Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen käsivarteensa:

»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»

»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista ajatellut.»

»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»

Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän vastahakoisesti.

Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten nytkin.

»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»

Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua. Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.

Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin, karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin, työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti seinähirteen.

»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi. »— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»

»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun sinulta saada ehkä oppia?»

Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa laajenivat ja silmät suurenivat:

»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista ‒»

Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet huulensa suudelmillaan.

XVII.

Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.

Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino», ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista, joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä voimaa.

Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan tehdä.

Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut, että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.